keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kiitos kuulumisieni kyselyistä! :) Minulle kuuluu erinomaisen hyvää :)
Meillä on nyt kotona pieni terve poika, pikkuveli, joka voi hyvin ja kasvaa kovaa vauhtia. Hän on aivan mahtava vauva!
Sydämeni on pakahtua rakkaudesta ja onnesta. Se siis on mahdollista, vaikka epäilin sitä niin kovin vaikeana raskausaikana. Uskomatonta, mutta totta: elän tätä hetkeä! :)

Tämä pikkuveli syntyi täynnä energiaa, ja huusi heti niin että koko kerros varmaan kuuli.

Silti alku osoittautui vaikeaksi. Pieni joutui teho-osastolle tarkkailuun sydämen rakennepoikkeaman takia.
Onneksi olin vahingossa nähnyt sen raskauden aikaisen ultraraportin, jossa sydänvikaa epäiltiin... ja tiesin sen takia minkälaisesta asiasta on kyse. Se olisi ollut kyllä liian rankka paikka jos se olisi tullut ekaa kertaan esiin pikkuveljen syntymän jälkeen. Lääkärithän meinasivat, ettei meille tarvitse sanoa mitään silloin raskausaikana, kun se oli vain epäilys - joka sittemmin myös välillä peruttiin...
Muitakin huolenaiheita ilmeni, ja pelkäsin jo pahinta. Jouduin taas nukkumaan ensimmäiset yöt ilman vastasyntynyttäni. Kävin imettämässä häntä samalla teho-osastolla, missä reilu vuosi aikaisemmin hyvästelin esikoiseni. Kaikkea ihmisen pitääkin kestää!

Mutta meidän onneksemme pikkuveli oli onnekas, ja koki pienen ihmeen: sydänvika korjaantui itsestään niin, ettei leikkausta tarvittu, eikä edes lääkitystä. Muutkin "viat" osoittautuivat harmittomiksi, joten nyt meillä siis alkusäikähdyksistä huolimatta on kuitenkin aivan terve lapsi. Hän on niin vahva ja energinen, että huoli ei ole sittemmin painanut suuremmin mieltä. Ei varmaan sen enempää kuin muitakaan ensimmäistä kertaa lastaan hoitavia äitejä. Niin, nyt minä olen viimeinkin sellainen äiti kun halusinkin olla - sellainen, joka voi huolehtia lapsestaan. Ja tämä on ollut vielä parempaa kun uskalsin toivoakaan <3

Tuntuu myös, että olen takaisin elämässä kiinni. Enää ei tunnu sellaista möykkyä sisälläni, sellaista joka vie terän kaikesta ilosta. Tämä elämänilo on ihanaa, tuntuu niin hyvältä kyetä rakastamaan täysillä pikkuveljeä, itseäni ja miestäni - sekä elämää - nauttia jokaisesta hyvästä hetkestä, ja jaksaa paremmin haastellisten hetkien kanssa. Enhän koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan! Koskaan en ole varmaan elänyt näin tätä hetkeä kuin nyt.

Isoveli, esikoiseni, on tuolla jossain, sydämessäni, muistoissani. Osa minua, sillä lailla kuin muutkin tärkeät ihmiset ja tapahtumat menneisyydessäni.

Välillä surulliset muistot nousevat pintaan: kun näin esikoisen kuvan mummolan seinällä muiden lastenlasten joukossa.

Ja kun lehdissä odotellaan innokkaina Englannin kuninkaallista perheenlisäystä... mietin, että mitenköhän media reagoisi, jos heille kävisi niinkuin meille. Toivottavasti kaikki menee hyvin kuitenkin heille, ja teille jotka luette tämän.
Miksi ei menisi... siihen on vaan uskottava. Haleja.

torstai 16. toukokuuta 2013

Nykyhetki - ja tulevaisuuden toiveet

Pitkästä aikaa on tuntunut siltä, että olen osannut elää hetkittäin "nykyhetkessä", nauttia pienistä asioista - kuten keväästä, kukista, jäätelöstä... ja raskausmahastakin ja sen asukin liikkeistä.
Mutta tietysti nykyhetki koostuu paljolti raskaana olemisesta ja valmistautumisesta siihen niin paljon toivottuun iloiseen tulevaan... Elämää ja tätä hetkeä siis hallitsee kuitenkin unelmat, toiveet ja ajatukset tästä pienestä masussani. Miten voisinkaan keskittyä mihinkään muuhun nyt, kaikki vastaantulijatkin hymyilevät ulkomuodolleni ja kyselevät laskettua aikaa.
Haluan nauttia joka ikisestä hetkestä, jonka saan tämän pienokaisen kanssa - elämästä. Toivottavasti pitkään ja onnellisissa merkeissä. Jossakin taustalla nuo pelotkin ovat yhä, tietenkin, mutta koetan parhaimpani mukaan keskittyä siihen, että nyt on 2013, ei 2012 - ja että kaikki voi mennä hyvinkin. Muuta en osaa, enkä edes halua ajatella.

Tuntuu, ettei minulla ole juuri uutta kirjoitettavaa tänne blogiini. Ei itseäni varten, eikä varmaan oikein muitakaan. Täällä ovat monet blogitauolla/ siirtyneet suljettuun blogiin tai harkinneet lopettavansa. Jännä juttu, että itsestäkin tuntuu vähän samalta nyt. Saapa nähdä koska kirjoittelen taas... voipi vierähtää jonkin aikaa. Ainakin toivon niin koko sydämestäni... että kaikki menee hyvin, ja saan pikkuveljen pian kotiin.


tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vuosi ilman esikoista

Vuosi sitten näin esikoisen viimeisen kerran, sanoin hänelle hyvästit. Hän ei siinä kehossa enää ollut läsnä, vaan poissa tästä maailmasta. Kuinka tyhjältä sydän silloin tuntuikaan, ja kuinka suuri paikka siellä on tuolle pienelle vauvalle varattu!


Muutamat läheiset ovat muistaneet meitä viestein, se lämmittää kovasti mieltä.

Tänään ei tule enää kyyneleitäkään, ja suru on taas painunut hieman taka-alalle. Mutta ei unohduksiin...







sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Vauvantavarat esiin - ja muistoja viime vuodelta. Ikävä esikoista

Kaivoin varastosta esiin vauvanvaate- ja tarvikelaatikot. Reilu vuosi sitten pakkasin kaiken sinne, hyvin pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Esikoinen ei ehtinyt mitään niistä käyttää, joten sinänsä ne eivät ole hänen tavaroitaan - vaikka ne tietysti oli saatu ja ostettu juuri hänelle. En muistanut mitä kaikkea laatikoissa onkaan. Ja heti ensimmäisessä laatikossa oli pussi, missä oli kaikki mitä olin pakannut esikoiselle kotiutumista varten. Voi kuinka iski muistot hyökyaaltona päälle. Muistot siitä, kuinka niitä onnellisena ja jännittyneenä pakkailin suunnilleen vuosi sitten. Muistot esikoisen syntymästä, sairaudesta ja kuolemasta. Ja muistot siitä kuinka kotiin tullessamme se valmiiksi pakattu pussi ja vauvan turvaistuin odottivat yhä valmiina, että mieheni toisi ne sairaalaan synnytystä seuraavina päivinä. Ei hän ehtinyt niitä tuoda - hän nukkui ne kolme yötä samat vaatteet päällään vierelläni.
Kotiin tulimme surun murtamina, sydän auki revittynä. Siksi kai pakkasin ne sellaisenaan laatikkoon, ja varastoon.

Ja nyt valmistelen taas vauvanhuonetta ja vaatteita uudestaan, siivoan ja järjestän kaappeja vauvantarvikkeita varten. Olen taas jännittynyt ja onnellinenkin, malttamaton.
Mielessäni kuitenkin vilahtelee pelko, ettei tavaroille ja minulle äitinä tälläkään kertaa tulisi käyttöä. Jokin osa minua kyselee, että miksi pitäisi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin. Ja sitten en kuitenkaan halua uskoa mihinkään muuhun. Pakko uskoa, että pikkuveli voi ja tulee voimaan hyvin!
Mutta nyt on esikoista suuri suuri ikävä, sitä pientä lastani, joka ei koskaan kasvanut isoksi. Kyyneleet vaan valuu. Hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä olisi ollut pian. Kuinka häntä kaipaankaan, voi miksi hän ei voinut olla terve ja kasvaa isoksi pojakseni? :,(  

torstai 11. huhtikuuta 2013

Positiivisempi mieli - pikkuveli ajatuksissa

Taas se toimi, siis murheiden purkaminen blogiin. Ei ole enää synkät ajatukset mielessä, päinvastoin.

Ajatukset ovat suurimmalta osin pikkuveljessä, vaikka ei esikoinen tietenkään mihinkään ole unohtunut... ei ikinä unohdukaan...

Pikkuveljen seuranta-ultrassa ei ilmaantunut mitään suurempaa uutta. Sydänjuttua on yhä vaikea arvioida (ennen syntymää),  ja tällä kertaa ultralääkäri sanoi, että haluaisi parin viikon päästä katsoa uudestaan munuaisia, joista toinen vaikutti ehkä hieman isohkolta. En nyt jaksa tuosta sen enempää huolestua. En nyt vaan aio murehtia... tai niin vähän kuin mahdollista. Ei nyt ole syytä murehtia!

Ihailen siis pikkuveljen ultra-profiilikuvaa ja hellin häntä mahassa. Hänkin on rakkauteni ansainnut, ja hän tuntee sen tuolla masussani. Nyt on vain reilu kuukausi laskettuun aikaan. Kunpa saisin tämän poikani hyvinvoivana kotiin asti.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Painajaisuni - ja synkkien ajatuksien karkoittamisesta

Painajaisunessa viime yönä ilmaantui synkkä pelottava olento, "paholainen", joka uhkasi että meille on lisää tuskaa tiedossa viitaten mahassa olevaan lapseen. Ja kun tähän ahdistukseen herättyäni koetin saada itselleni positiivisen mielikuvan siitä, kuinka pikkuveli olisi sylissäni kotona, en meinannut millään saamaan tällaista kuvitelmaa aikaiseksi. Se vieläkin pelottaa ja ahdistaa. Onko se jotain intuitiota? Oliko vähän samantapaiset pelot ja ajatukset viime vuonna intuitiota? Vai onko tällaiset ajatukset ihan tavallisia pelkoja synnytyksen lähestyessä?

Ei pitäisi vertailla näitä kahta raskautta, mutta onhan se tosi vaikeaa olla vertailematta :(
Ja nuo muistot viime vuodelta muuntuivat synkiksi ja kaivertuivat syvälle mieleen - joka jollain tavalla kai haki jotain, mistä olisi voinut arvata, että menetämme esikoisemme.

Nyt sitten, oman mielenrauhani takia, koetan keskittyä kuvittelemaan onnellisia toiveita ja kuvitelmia pikkuveljestä kotona. Koetan jutella hänelle, koetan nauttia siitä, että hän NYT on tuolla masussa ja potkiskelee. Aion ommella hänelle pinnasänkyyn reunatyynyjä tällä viikolla, ja olen ostanut muutaman aivan uuden vauvatavaran vain hänelle (vaikka periaatteessa kaikki tarpeellinen löytyy varastosta).

Sillä: pois pois pois koetan karkoittaa tuollaiset kamalat synkät ajatukset! Jääköön tänne blogitekstiin, pois mielestä...


maanantai 8. huhtikuuta 2013

Hormonihuuruja tai muuta ahdistusta


Heräsin taas aamulla kiukkuisena kuin ampiainen, ja kaikki pikkuasiat tuntuvat häiritsevän. Tekisi mieli valittaa kaikesta miehelle. No toivottavasti saan suuni pidettyä kiinni. Miksi en voisi olla vain hyvällä tuulella, hymyilevä ja iloita hyvistä asioista?

Ovatko nämä jo loppuraskauden hormonihuuruja?!

Sain viestin eräältä kaverilta, että hän on raskaana. Ahdistaa kun en ole jotenkin onnistunut iloitsemaan kunnolla tästä uutisesta.Pariskunnan elämäntapa on kaukana perhearjesta (vaikka kai sitäkin voi tietty elää monilla tavoin...), ja vauva-uutinen oli todellinen yllätys. Hänhän vain muutama kuukausi sitten sanoi, ettei vauva ole ajankohtainen vielä pariin vuoteen. Valehteliko hän sitten, vai oliko vauva "vahinko"? Lisäksi hänen ja minun yhteinen tuttavapariskunta on yrittänyt lasta jo vuosia, ja puhuvat myös siitä melko avoimesti. Mietin, tuntuuko heistäkin samanlaiselta...
Ja tunnen kai myös inhottavaa kateutta hänen suuresta energiamäärästä ja huolettomasta asenteesta. Siis ainakaan muuta hän ei näytä ja jaksaa aina hymyillä... kunpa itsekin jaksaisi edes näytellä iloisempaa ihmistä, niin varmaan saisin ympäristöstänikin enemmän positiivista energiaa?
Joskus olen kyllä lukenut sellaisenkin elämänohjeen jossakin, että kun on huonot fiilikset, kannattaa kokeilla "näytellä" sellaista, kun haluaisi olla, ja että se voisi muuttaa fiiliksiä oikeastikin siihen suuntaan. Pitänee kokeilla, enhän itsekään jaksa katsoa tätä hapanta ilmettä peilistä! ;(

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kaikki normaalisti - tai ehkei sittenkään :(


Viime viikolla oltiin ultrassa, ja kaikki oli kuulemma normaalisti. Vierailusta jäi kuitenkin hieman outo fiilis - ihan kuin ultralääkäri olisi aikonut sanoa vielä jotain, mutta nieli sanansa kun en voinut välttää kyyneliä hänen sanottuaan sana "normaalisti". Ehdotti sitten myös uutta tapaamista jo parin viikon päähän, mutta luulin sen liittyvän synnytyksestä keskustelemiseen, jonka olin ottanut puheeksi.

No tänään olin mittauttamassa verenpaineet yms., ja siinä toista lääkäriä odotellessani katsoin pöydällä lojunutta reporttia ultrastani. Siinä mainittiin jostakin mahdollisesta poikkeamasta sydämen liittyen tms. Lääkäri koetti siinä jotain selitellä, mutta lukemani veti melkein jalat alta. Miksi meille ei heti ultrassa mainittu asiasta? Tuntuu, että meitä pidetään ihan tyhminä, ja että tästä eteenpäin pitää aina epäillä heidän sanojaan: normaali ei tarkoitakaan välttämättä, ettei mitään epäilyksiä jostain viasta olisi!? Ilmeisesti tulos oli epävarma, mutta tämä asia iski kuin suoraan puukolla sisuksiini... luottamuspula lääkäreihin ensimmäisenä.
Ja sitten, muistot viime vuodelta: juuri sydämessä esikoisella ensin havaittiin jotain hieman poikkeavaa ("mutta ei niin vakavaa, normaalin rajoissa"). Riski sairauden toistumiseen on siis  nyt erittäin todellisesti mielessä :( En kestä edes tätä ajatusta, syljen sen tänne ja toivon nukahtavani seuraaviksi kuukausiksi ja herääväni terveen lapsen kanssa. Eihän tääkin voi kääntyä painajaiseksi, eihän?
Mikään muu ei auta, kuin odottaa, toivoa, toivoa.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Tähdenlento

Reilu vuosi sitten, muistaakseni juuri joulun jälkeen kävelimme mieheni kanssa mökkitiellä ihastellen pakkaslumen narskuntaa kenkien alla. Muuten oli niin hiljaista, että kuulimme oman hengityksemme. Yötaivas oli selkeä, ja maanseuden pimeydessä tähtitaivas oli mahtava. Kävimme hetkeksi pitkäksemme lumikinokseen katsellen tähtiä ja kuunnellen hiljaisuutta. Se oli aivan maaginen hetki. Sitten näin hienon tähdenlennon. Mielessäni toivoin, että saamme terveen ihanan esikoisen. Vähän myöhemmin, kun kävelimme takaisin mökille, kysyin mieheltäni oliko hän nähnyt tähdenlennon, ja mitä hän oli toivonut. Hän sanoin toivoneensa samaa kuin minäkin - että mitäpä muutakaan - mutta että eihän toiveita saisi sanoa ääneen, muuten ne eivät toteudu!
Silloin en asiaa sen enempää miettinyt, mutta esikoisen kuoltua se tuli mieleen - niinkuin monia muitakin vastaavia "taikauskoisia" enteitä/ajatuksia. Kaipa mieli vaan koetti hakea sitä olematonta syytä, miksi näin kävi. Mutta en silti varmaan enää koskaan sano ääneen mitä toivon kun näen tähdenlennon... jos ylipäätään toivon mitään. Miksipä en vaan nauttisi siitä kauniista näystä, joka muistuttaa kuinka pieniä me olemme kaiken tämän ihmeellisen elämän keskellä?

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Surun ja muistojen piilottaminen - toistaiseksi

Viikonloppuna järjestin tietokoneeltani valokuvia ja muita dokumentteja. Luin siinä tietysti joitakin muistiinpanojani viime syksyltä, ja tietysti katselin kuvia ajalta kun odotin esikoista, ja hänestä sairaalassa - ja elämästä sen jälkeen.
Olin väsynyt ja alakuloisella tuulella, ja tuntui, että nekin kuvat jotka oli otettu iloisissa tilanteissa herättivät ahdistavia muistoja. Miksi nyt jokin muisto muuntuu negatiiviseksi, vaikkei se sitä alunperin ollut? En halua sitä! Haluan, että ne hyvät muistot pysyvät hyvinä, eikä kaikki peity surun alle. Mutta tuntuu, että väsyneenä kaikki vain masentaa, niin että muistotkin muuttuvat.

En halua tuntea ahdistusta, surua ja masennusta esikoisen menetyksestä ja muista viime vuoden tapahtumista. Alan nyt olemaan sitä mieltä, että välttelen aktiivisesti tekemästä asioita, jotka tuovat surun ja ahdistuksen tai pelot pintaan. Katselin viikonloppuna noita valokuvia ja dokumentteja myös koska ajattelin, että viimeinkin rupeaisin kasaamaan tärkeimpiä muistoja esikoisen muistokirjaan. Mutta paha olo iski niin pahasti päälle, etten vieläkään ole siitä toipunut. Päätin, että unohdan tuon kirjaprojektin toistaiseksi. Ja muutenkin kaiken "aktiivisen" muistelun. Kyllä esikoinen silti on usein mielessä ja muistelemme häntä ja hänen raskausaikaa lähes päivittäin.
Surullista kyllä, päällimmäisenä keskusteluissa on jonkinlainen vertailu, jolla koetamme kai hakea apua pelkoon, että sama sairaus voisi toistua. "Onhan tämä pikkuveli selvästi aktiivisempi mahassa? ! " "Eihän esikoinen potkinut tällä tavalla". Ja sitten kuitenkin tiedän, että raskaudet ovat erilaisia ja on ihan turha vertailla mitään. Tämän pelon kanssa nyt vaan on jotenkin elettävä, mutta kuinka se onkaan vaikeaa! Ja tuntuu, että kaikki aktiiviset muistelut ja sureminen vaan lietsovat pelkoa. En halua sitä. Haluan muistaa vain nykyhetken, en tietää mitään muuta. Onhan noille muille esikoisen muistoille ja surulle aikaa joskus myöhemminkin, eikö?

Sillä mietin jaksamistani - jos olet jatkuvasti näin "hajalla", kuin nyt viikonlopun muisteluiden jälkeen, niin mistä saan voimia pikkuveljen lämpimään vastaanottoon ja hoitoon, johon tietysti sisältyy myös yövalvomisia yms.? Koen, että minun on nyt tehtävä kaikkeni, että voin mahdollisimman hyvin - lepään niin paljon kuin tuntuu olevan tarpeen, tai pidän muuten huolta itsestäni. Jotta pikkuveli voisi hyvin myös nyt tuolla masussa. Se on nyt tärkeintä.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Ajatukset muualla

Eipä ole tullut kirjoiteltua, vaikka muutamat asiat odottelevat kyllä "pureskelua" kirjoittamisen muodossa. Nyt on vaan jotenkin ajatukset muualla. Suru on hyvin vähän läsnä, ja olotila kaikin puolin rauhallinen. Se sopii minulle oikein hyvin tällä erää.
Tapaan tällä viikolla pitkästä aikaa erään ystävän, jonka kanssa vaihdoimme paljon kuulumisia viime vuonna ekan raskauteni aikana. Hänen tyttönsä täyttää nyt jo yksi vuotta. En ole mitenkään erityisesti vältellyt häntä, kunhan nyt vaan ei olla tavattu - joten olen vain tyytyväinen ainakin nyt.

Muutenkin minulla on ystävieni ja mieheni kanssa kaikenlaisia mukavia suunnitelmia seuraaville parille viikolla. On ihanaa, että pääsen vähän vaihtamaan maisemia, kun täällä kotona on tullut vietettyä niin paljon aikaa :)

maanantai 25. helmikuuta 2013

Pikkuveli ja synnytys-/sairaalapelot


Nyt kun mahassa kasvava pikkuveli on jo sen "ikäinen", että voisi jo selviytyä pikkukeskosena, alan todella tajuamaan ajankulumisen ja pelot alkavat nousta taas pintaan. Tuttavat kyselevät laskettua aikaa ja ventovieraat kommentoivat vatsaani.

Itsekin kyllä juttelen "mahalle", silittelen sitä ja tunnustelen liikkeitä - jo toista kuukautta ihan päivittäin. Samoin mieheni. Ne ovat päivän parhaita hetkiä.

Mutta silti minulla ei ole vielä yhtäkään maha-profiilikuvaa tästä raskaudesta. Emme ole kuukausiin puhuneet pojan nimestä, vaikka ei kai päätöstä vielä oikein ole tehty. Puhumme hänelle vain lempinimellä. En ole ostanut mitään uutta/omaa vaatetta tms. pikkuveljelle, vaikkakin joitakin olen kyllä jo saanut kavereilta. En ole lukenut odotus-kirjoja, tai seurannut mitään odotuspalstoja. Rauta-anemian ja uniongelmien aiheuttama väsymys tuntuu vaikeammalta kuin esikoista odottaessa. Tuntuu, että nautin raskaudesta vain puoliksi ja huonot puolet korostuvat. Eihän sellaista saa sanoa, pitää tietenkin olla tyytyväinen kun on raskaana. Mutta kun tämä on jo nyt niin kovin rankkaa joka toinen päivä. Miten jaksan vielä kolme kuukautta tätä? Ja entäs sen jälkeen? Ihmetyttää, että olen jo näin jaksanut kuitenkin. Päivä kerrallaan... mutta olo on jotenkin "tyhjä".

Olen kuitenkin myös kuvitellut mielessäni, kuinka kaikki menee hyvin, ja pikkuveli syntyy terveenä. Näin siitä untakin. Suunnittelemme kesää vauvan kanssa. Juttelen viikottain vauva-arjesta ystäväni kanssa, jolla on kolmikuinen tyttö. Nyt viikonloppuna yllätin itseni myös lukemasta vauvapalstoilta vastasyntyneen päivärytmistä yms. Ja myös etsiskelin ja mietin niitä etunimivaihtoehtoja. Alan siis tosissani "raivata tilaa" uudelle tulokkaalle. Haluanhan olla hyvä äiti hänelle.

Ja mietin synnytystä...
Jos esikoinen ei olisi ollut sairas, synnytyksestä olisi varmasti jäänyt pelkästään hyvä muisto. Mutta nyt koko ajatus synnytyksestä pelottaa. Kuinka voin saada itseni sellaiseen rauhalliseen, rentoon olotilaan, jossa keskityn vain siihen hetkeen ja uskon, että "kaikki sujuu hyvin"? Jo ajatuskin ahdistaa kamalasti. Ei itseni takia, vaan tämän pikkuveljen. Pelottaa niin kamalasti! Muitakin pelkoja on, mutta ne pystyn paremmin karkoittamaan mielestäni - "eihän niin voi käydä" -uskottelu toimii paremmin, kun sellaista ei ole itse kokenut.
Esikoisen sairauden takia menen synnyttämään yliopistolliseen sairaalaan. Esikoinen kuoli siellä. Vietin yhden yön synnytysosastolla silloin, onneksi mieheni kanssa omassa huoneessa.
Kävin jo nyt kuukausi sitten kurkkaamassa synnytyssaleihin, ja kätilö oli tosi mukava. Tuntuu kuitenkin paremmalta idealta mennä eri sairaalaan synnyttämään kuin viimeksi, kun kerran voin valita.

Mutta mieleen tulee myös se ainoa inhottava tyyppi sairaalassaoloajalta viime keväänä - eräs sairaanhoitaja, joka oli tosi rasittava. Ensinnäkin hän roikkui vähän väliä huoneessamme, mutta selitti kuitenkin kaikki asiat silloin kuin menin vessaan tai muualle käymään - siis vain miehelleni, vaikka ne koskivat usein enemmän minua tai joka tapauksessa meitä molempia. Ja sitten hän koko ajan kyseli esikoisen kuulumisia sairaanloisen uteliaana, vaikka hyvä että jaksoimme sanoa tervehdyksen hänelle. Kun sitten sanoin hänelle, että "tänään joudumme varmaan sanomaan vauvalle hyvästit", hän jatkoi "hurmaavaa" leveää hymyään, ja toivotti meille "Erittäin erittäin hyvää päivää"! Kuinka mautonta! Olen vieläkin ärtynyt tuosta tyypistä. Jos hän tulee vielä vastaan, sanon kyllä että menee katsomaan jotain draamasarjaa televisiosta, eikä koeta ottaa sitä meidän elämästä (siltä se tosiaan tuntui, että hän suorastaan nautti meidän tuskan seuraamisesta!).
Minulla on myös huonoja kokemuksia lääkärien assistenteista, jotka puhuvat varmaan kaikille asiakkaille samat lauseet kuuntelematta yhtään, mitä heille sanotaan. Heiltä en koskaan saa muuta tietoa, kuin että "ei ole mitään syytä huolehtia" - oli kysymys sitten mikä tahansa. "Rouva on vaan hyvä, ja lakkaa turhaan huolehtimasta - kyllä kaikki varmasti hyvin menee". Tekisi mieli huutaa heille, että haistakaa nyt *%*& ja varatkaa mulle aika sille lääkärille.
Joo, piti näemmä tuulettautua hieman! ;/

Lääkärit, jotka hoitivat esikoista ja seuraavat tätä uutta raskautta ovat kyllä olleet aivan mahtavia ja todella ammattitaitoisia ja inhimillisiä. Samoin esikoista hoitaneet teho-osaston hoitajat. Näin erään hoitajan kyynelehtivän sivumpaa kun hän näki minun tuskani esikoisen viimeisenä päivänä. Se kosketti minua, sillä hän kuitenkin hoitaa kymmeniä huonokuntoisia vauvoja joka päivä. Lähetin heille kiitoskortinkin, sen ainoan jonka sain aikaiseksi.

torstai 14. helmikuuta 2013

Hyvää ystävänpäivää "virtuaaliystäville"

Paljon haleja ystävät! :)

*** *** *** *** ***
Ajatukseni pyörii nyt enemmän uuden raskauden ympärillä, vaikka tuossa juuri äsken kyyneleet valuikin esikoista muistellessani erään kappaleen kuullessani.

Jotenkin tuntuu pelottavalta, kun raskaus sujuu samaan tapaan kuin esikoista odottaessa. Miksi se ei voisi olla aivan erilainen?
Sain taas anemia-diagnoosin ja joudun rauta-tiputukseen. Anemia tietysti selittää osittain voimattomuutta, väsymystä ja keskittymiskyvyn puutetta. Mutta tuosta rautatiputuksesta herää huoli ja muistoja viime vuodelta. En tiedä monia, joilla rauta olisi noin pahasti tippunut raskauden aikana, ja pelottaa, että sillä voisi olla jokin yhteys perinnölliseen sairauteen (vaikka aika vähän sellaisia viitteitä oli esikoisen tutkimustuloksissa). Oikeastaan tekisi mieli tehdä kaikki eri tavalla kuin esikoisen raskaudessa, ettei tuntuisi siltä, että sama voisi toistua. Vaikka eihän oikeasti teoillani pitäisi olla mitään merkitystä, koska geeneistähän tuo sairaus johtui... :(
Näitä "turhia" pelkoja siis taas - koetan ne jälleen parhaani mukaan karkoittaa pois ja keskittyä tähän päivään (ja kaikkiin niihin eroihin, joita suinkin voin löytää näiden raskauksien välillä...)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Kipeitä muistoja: äidin ja isän sylissä, ja pois tästä maailmasta :’(


En ole saanut kirjoitettua esikoisestani juuri mitään, tuntuu että on niin paljon muistoja. Niin henkilökohtaisia. Suurin osa on raskausajalta, ja nehän olivat alunperin enimmäkseen onnellisia – kunnes niistä esikoisen menetyksen myötä tuli osittain surullisia. Monet vahvimmat muistot liittyvät kuitenkin esikoisen syntymään, ja sitä seuraaviin päiviin.

Tässä rakkaimpia ja kaikista surullisimpia muistojani. Jostain syystä nyt revin sydämeni auki, ja kerron niistä täällä.

Kun odotin esikoistani, miehelläni oli tapana maata vierelläni sohvalla iltaisin tunnustellen kädellään esikoisen liikkeitä ja jutellen hänelle mahaan. Hän « leikki » ja helli vauvaa mahassa, ja pieni reagoi selvästi isänsä ääneen. Muutama kuukausi ennen laskettua aikaa mieheni rupesi sanomaan, « että vauva saisi syntyä jo, kun hänkin haluaisi ottaa se syliin ». Minä melkein kauhistuneena vain toistelin vastaukseksi, että « älä tuollaista toivo, pienen on parempi siellä masussa vielä ». Mieheni siis odotti vauvan syntymää malttamattomana.

Pian lasketun ajan jälkeen synnytys käynnistettiin istukan huonon kunnon takia. Synnytys sujui loistavasti. Mieheni oli mukana synnytyksessä ja leikkasi ylpeänä napanuoran. Sain esikoisen rinnalleni, ja itkin onnesta. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Myöskin jotain, mitä haluan kokea uudestaan.

Mutta esikoinen ei ruvennutkaan itkemään. Hän vain inahti hieman. Painajainen alkoi ; hänet elvytettiin, hänet vietiin pois Yliopistolliseen sairaalaan tarkkailuun ja tutkimuksiin. Samana iltana, heti kun pystyin epiduraalilta kävelemään, menimme vielä esikoista katsomaan. Hän näytti voivan meidän silmiimme ihan hyvin, ei mitään hengitysapua edes. Lääkärit puhuivat joistain pienistä löydöksistä, joista mikään ei vaikuttanut erityisen vakavalta, vaikka jotakin selvästi olikin vialla. Olimme toiveikkaita, emmehän tienneet kuinka pahasti vialla.

Vuorokausi esikoisen syntymän jälkeen lääkärit alkoivat yhtäkkiä puhua erittäin vakavan sairauden mahdollisuudesta. Syvään vammaisuuteen ja lopulta kuolemaan johtavasta perinnöllisestä sairaudesta, johon ei tunneta parannuskeinoja. Esikoinen joutuikin taas hengityskoneeseen. He kokeilisivat muutamia hoitoja, ja tekisivät muutamia testejä, ja pitäisivät meidät ajantasalla. Emme oikein tajunneet lääkärien viestiä. He myös sanoivat, että voisimme pian pitää vauvaa sylissä jos haluamme. Totta kai halusimme. Siihen asti olimme vain silitelleen häntä, ja istuneet vieressä. Kun lopulta kaikki hoidot ja kokeet oli tehty oli jo aamuyö. Sanoin, että mieheni pitäköön vauvaa, kun hän ei vielä ole lainkaan häntä saanut pitää. Tunnin hän istui nojatuolissa vauvojen teho-osastolla silloin jo letkuja ja johtoja täynnä oleva vauvansa sylissään ja jutteli hänelle, tai vain silitteli häntä. Pienokainen, joka oli muuten jo kovin heikossa kunnossa reagoi isänsä ääneen, ja avasi silmänsä hetkeksi. Murtunut mieheni sai sanotuksi minulle « hänellä on äitinsä silmät ». Esikoinen pääsi edes hetkeksi isänsä syliin, isänsä joka oli häntä niin halunnut pitää sylissään. Esikoinen näki isänsä, kuuli isänsä, tunsi isänsä. <3 Itsekin pidin pienen hetken esikoista, koettaen tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Mutta tuskin olen koskaan pelännyt niin paljon.

Seuraavana päivänä lääkäri sanoi hirveät sanat ; että olisi paras lopettaa esikoisen hoidot, koska ne eivät näytä tehoavan. Näin sen kyllä itsekin, pieni raukkaparka heikkeni silmin nähden, ja ei enää reagoinut kosketukseenkaan juuri. Hänellä näytti olevan kipuja vahvoista lääkkeistä huolimatta. Aloin toivoa, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Vain muutama tunti myöhemmin sain hänet käsivarsilleni ilman letkuja ja johtoja. Hän lakkasi heti hengittämästä, oli silmänräpäyksessä poissa ilman värähdystäkään. Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä. En osaa sanoin kuvata kuinka kamalaa se oli, ja silti myös helpotus kun hänen tuska tässä maailmassa loppui. Olisin halunnut jäädä siihen istumaan loputtomiin. Otimme sitten hoitajan kanssa esikoisen jalanjäljet ja hiustupsun. Mieheni pesi häntä hellästi, ja puimme hänet pieneen suloiseen potkupukuun jonka saimme sairaalasta. Otimme hänestä kuvia niin, aivan kuin nukkuvana. Hän oli niin komea miehenalku ilman kaikkia niitä letkuja ja johtoja.

Seuraavana päivänä kävimme vielä hyvästelemässä hänet kappelissa. Se oli hirveä hetki. Kun näin lapseni arkussa puhkesin lohduttomaan itkuun. En vain siksi, että siinä oli kuollut vauvani. Vaan myös siksi, että vauvan ruumis oli jo muuttunut. Ei siinä enää ollut meidän vauva, vain hänen maalliset jäänteensä. En halunnut enää koskea häntä. Meidän esikoinen oli poissa, lopullisesti.

tiistai 5. helmikuuta 2013

9 kuukautta odotusta, 9 kuukautta hyvästejä

Olen onneksi taas palannut parempiin fiiliksiin. Vaikkei opinnot ynnä muut tekemiset etene kovinkaan tehokkaasti, tekee kuitenkin hyvää jo se, että on selkeitä tavoitteita ja ohjelmaa. Ja että olen voinut nähdä kavereita.

Mietin tänään, että esikoinen olisi nyt hieman reilut 9 kuukautta vanha. Olen hyvästellyt häntä suunnilleen saman verran kuin häntä toivotin raskauden aikana tervetulleeksi. Mutta takaisin olotilaan « ennen häntä » en koskaan palaa. Raskauden yrittämisellä ja odotus-ajalla oli niin selkeä tarkoitus. Jo ennen raskautta valmistelimme mieheni kanssa elämää isompana perheenä – isompi asunto ja asuinpaikka muun muassa on valittu lapsitoive mielessä, keskusteltu parisuhteesta ja lapsen (lasten) kasvattamisesta, tulevaisuudesta lapsiperheenä. Se oli meidän toive, ei silti mikään itsestäänselvyys - koska monet tuttavani ovat kärsineet lapsettomuudesta. Olinkin kovin kiitollinen hyvin alkaneesta ja sujuneesta raskaudesta. Odotuksen aikana kehittyi äidin rakkaus, suuri tila elämääni uudelle ihmiselle. Lapselleni, jonka ajattelin olevani osa koko loppuelämääni. Jo onhan hän toki, tavallaan, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan – ei sillä tavalla kuin halusin. 
Mikä on ollut näiden vaikeiden kuukausien merkitys esikoisen kuoleman jälkeen? Yhtäkkiä kaikki oli niinkuin raskautta ja lasta ei olisi koskaan ollutkaan, ja elämää piti jatkaa niinkuin ennen. Tuntui kuin olisi herännyt unesta. Ehkä joskus myöhemmin osaan löytää tästä ajasta enemmän hyvää? Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin paljon siltä, että koetan lähes epätoivoisesti koota näistä oman itseni sirpaleista sitä vahvempaa ja parempaa ihmistä, joka minusta toivottavasti vielä tulee.

Odotan suurella toivolla pikkuveljen syntymää, ja isoksi kasvamista. Reilusti yli puolenvälin on jo tämäkin raskaus nyt. Pelko vaan on läsnä yhä useammin. Joudun jatkuvasti karkottamaan ahdistavia ajatuksia ja mielikuvia, joissa – kaikki menee niinkuin ei_pitäisi_mennä. Koetan takoa itselleni, että turha on ainakaan lisätä « aiheellisia » pelkoja « aiheettomilla » peloilla. Se taas on saanut jälleen kerran pohtimaan, että tekeekö tämä blogi-maailma minulle vain hyvää. Täällähän luen muista, joille on käynyt tosi huonosti. Kaikilla on hieman erilaisista syistä. Minä sitten mietin huonoina hetkinä, että voihan meille käydä noinkin – että ihan perustervekin lapsi kuolee. Mietin, että jos pysyttelisin pois blogeista ja kaikilta mahdollisilta nettipalstoilta, niin voisinko paremmin unohtaa pelot ? Ajatella taas naiivisti, että « Eihän meille voi niin käydä. Kaikki menee varmasti hyvin ». Niin nimittäin haluan ajatella aivan täysillä, en mitään muuta. Kunpa voisin vain skipata seuraavat neljä kuukautta… ja herätä sitten lapsiperheen elämään, mistä en vielä juuri mitään tiedä. Onhan elämä nytkin ihanaa, hetkittäin, mutta onnesta on vaikea nauttia täysillä. Kunpa tuon pelon saisi pois takaraivosta, ja uskaltaisi ihan oikeasti uskoa tulevaan. 

torstai 31. tammikuuta 2013

Ahdistus ahdistus - koska näköpiirissä vain oma napa?

Olen koko päivän koettanut panostaa opiskeluun, ainoaan "projektiini" (itsestä huolehtimisen & raskauden lisäksi), mitä minulla nyt on käynnissä. Mutta en saa motivaatiota löytymään... olen aloittanut ainakin kymmeneen kertaan, ja hyvin nopeasti löydän ajatukseni harhailemasta, tai ei vaan enää yhtään jaksa innostaa ja pidän taas taukoa. Nyt sitten, kun päivä alkaa olla ohi, ja opiskelut eivät ole juuri lainkaan yrityksestä huolimatta edennyt, on niin mahdottoman epäonnistunut, ahdistunut ja masentunut olo.

Tuntuu edelleen että ylipäätään kaikki ahdistaa, masentaa ja mieleen tupsahtaa ikäviä ajatuksia. Ne  valvottivat minua, väsyttivät lisää.

Olen miettinyt muutamaan otteeseen ystävääni, joka kertoi surevansa vauva-enkeliään. Hän oli saanut alkuraskauden keskenmenon, joten en vielä tiennyt hänen olleen raskaana. Olin jotenkin vähän hämilläni tuosta vauva-enkelistä puhumisesta, koska itselläni se ei yhdisty alkuraskauden menetykseen. Silti, en tietenkään haluaisi vähätellä hänen suruaan. En kuitenkaan saa annettua itsestäni tukea, vaikka haluaisin. Huomaan ajattelevani oikeasti vain omaa esikoistani, omaa suruani, omaa napaani. Siinäpä kai vastaus itselleni... kai tämä ahdistus loppuisi, kun taas yrittäisin todellakin avata silmäni näkemään muut ihmiset ympärilläni? Mutta tämä kohta viikon jatkunut flunssa estää tapaamasta  kavereita tai lähtemästä ulkoilemaan tai urheilemaan. Pakkohan tämän taudin on kohta loppua? Ei niin jaksa, edes sitä vähää mitä pitäis jaksaa :( Huono mieli. Toivottavasti tämä ahdistus menee pian ohi!

tiistai 29. tammikuuta 2013

Sanoja, joita en kestä kuulla


Viime viikolla järjestimme mieheni kanssa juhlat. Oli ihanaa, kun oli hyviä ystäviä ympärillä. Ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Iltani huipentui romanttiseen hetkeen hidasta kappaletta mieheni kanssa tanssien, tunsin oloni niin onnelliseksi, että kyyneleet nousivat silmiin.

Sitten eräs nainen, miespuolisen kaverini kumppani, pilasi onnellisen hetkeni (ja seuraavat päivät).
Todettuaan iloisesti, että kuinka ihanaa nähdä minut ja mieheni niin onnellisena, hän yhtäkkiä kysyikin, mihin sairauteen esikoinen kuoli. Päätin vastata suoraan, niinkuin yleensäkin, vaikka mieli teki sanoa, että puhutaan siitä mielummin seuraavana päivänä. Vieläkin harmittaa, etten lykännyt aihetta toiseen hetkeen. Sillä, koska kuten yleensä, kun en halua keskustella enempää aiheesta, kerroin vain lyhyesti sairaudesta, ja päätin sen nopeasti lauseeseen « olemme positiivisin mielin pikkuveljen suhteen, ja toivomme parasta », niin en osannut odottaa yhtä inhottavia vastauksia häneltä:
Hän ei ottanutkaan positiivista näkökantaa ja onnentoivotus-mieltä, niinkuin yleensä kaikki, joille olen asiasta kertonut. Ei: sen sijaan hän sanoi jotain tyyliin «no jos tämäkin lapsi kuolee, niin teille ei varmaan ole lasta tarkoitettu – että kannattaa sitten hyväksyä se ». Olin aika järkyttynyt tästä, mutta sain sanotuksi, että emme halua ajatella asia noin negatiivisesti. Mutta siihenkin hän vastasi: «Ok, teidän pitää sitten yrittää vielä kolmannen kerran joo». Teki mieli kiljua jotain päin naamaa ("haloo, tämä lapsi ei ole kuollut, ja toivottavasti ei kuolekaan, ja on kuule vähän isompi asia kun tunnut ymmärtävän!") mutta en järkytykseltäni edes kyennyt reagoimaan muuta kuin "joo", ja torjuin asian jotenkin mielestäni loppuillaksi. Mutta sen jälkeen se on palannut yhä uudestaan kummittelemaan mieleen. Tuntuu, että hän ikäänkuin « ennusti », että tämäkin lapsi kuolisi! Miksi hän suhtautui asiaan niin negatiivisesti? Miksi juuri tuona iltana ja hetkenä? Varsinainen pahan ilman lintu! Hän on ainoa, joka on sanonut jotain pahaa pikkuveljen tulevaisuuteen liittyen – jos se käy toteen, niin hän on silmissäni suorastaan « paholainen ».
Tällaisiä äärimmäisiä ajatuksia ja tunteita nämä pari lausetta minussa saa mieleen. Niin, on asioita, joita en todellakaan halua kuulla – en kestä kuulla.
Eikö tämä nainen voinut mitenkään muka arvata, kuinka kamalalta hänen sanansa minulle kuulostivat, ja kuinka kipeään kohtaan hän osuu ? Mikä lie tämän naisen syy puhua aiheesta tuolla tavalla ? Onko hän joskus menettänyt lapsia, onko hän jäänyt lapsettomaksi vastoin tahtoaan ? Jotenkin tuntuu, että hän teki tuon tarkoituksella ?
Olen hänelle yhä hirveän vihainen siitä, että hän pilasi onnellisen iltani ja juhlamieleni. Hänen sanat ovat siitä illasta päällimmäisenä mielessä. Silti hymyilin hänellekin sitten kiitokset kivasta illasta jne...
Olen miettinyt, että pitäisikö sanoa hänelle tai hänen miehelle asiasta, mutta toisaalta en enää halua enää edes nähdä häntä. En ole varma, että hän näki tai tajusi, minkälaisen tunnemyrräkän minussa aiheutti. Mutta pakkohan hänen oli arvata !? Mielessäni hänestä tuli heti idiootti, jota en kutsu enää kotiini.
Että näin: ensimmäinen ihmissuhteeni, jonka haluan katkaista liittyen esikoisen menetykseen… ei nyt voisi vähempää kiinnostaa nähdä häntä, tai edes kaveriani enää. Kunpa tämä pintaan noussut pelko  ja tuska nyt äkkiä häviäisi, ja aika kultaisi muistot, niin että illan ihanat hetken tulisivat päällimmäisinä mieleen.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Painajaisia ja huolia

Olen koettanut sanoa itselleni erilaisten pelkojen tullessa mieleen, että pahin mitä voisi minulle tapahtua on jo tapahtunut...
mutta painajaisunet muistuttavat, että olisi vielä paljon menetettävää. Kamalissa, todentuntuisissa unissa olen viimeisen viikon aikana menettänyt mieheni toiselle naiselle, äitini putoamisonnettomuudessa, ja suuren osan asuntoani putkirikossa... ja en meinaa saada näitä unia pois mielestäni ja ne vetävät mieltä vähän matalaksi, vaikka ovat vain unia. Muistan jokaisen yksityiskohdan. Miten alitajunta osaakin rakentaa tällaisia kauhukuvia? Kaipa se työstää näin menettämisien pelkoja?
Odottamaani esikoisen pikkuveljeen liittyen en onneksi ole nähnyt unia, mutta sen sijaan välillä ihan oikea huoli hänen terveydestään iskee mieleen. Yritän senkin karkoittaa, ei se kuitenkaan mitään auta - en voi tehdä asialle yhtään mitään :/
Koetan vain keskittyä muihin asioihin - kaikkea kivaa onkin onneksi suunnitteilla :)

tiistai 15. tammikuuta 2013

Esikoisen melkein kaima pikkuserkku


Kuulin juuri, että serkkuni oli antanut lapselleen melkein saman etunimen kuin meidän esikoisella, yksi kirjain eroa kuitenkin. Tämä pisti hetkeksi hiljaiseksi, koska en vain osannut odottaa sitä. Mielestäni pikkuserkut eivät ole niin läheistä sukua etteikö samaakin etunimeä voisi antaa, varsinkin kun harvoin tavataan, mutta jotenkin tuo vain yllätti ja ensi kauhea ikävä ja suru esikoiseni menetyksestä iski päälle. Nimestä kun tulee mieleen varmaan aina oma esikoispoikani. Mutta niin tulee kai samana vuonna syntyneestä pikkuserkkupojasta muutenkin. 
On niin surullista, etten koskaan voi lausua esikoiseni nimeä enää samalla tavalla rakkaudella - pojalleni. Joka kerta kun näen tai kuulen nimen jossakin, niin ajattelen poikaani. Kutsuimme häntä tuolla nimellä jo raskauden puolesta välistä asti

Loppujen lopuksi koen kuitenkin, että on tosi hienoa, että he ovat valinneet melkein saman ihanan etunimen, joka oli meilläkin yksi vaihtoehdoista. <3


Olin hieman järkyttynyt kun äitini ehdotti, että pikkuveljellä voisi olla sama nimi. Aivan mahdoton ajatus minulle. Äitini kertoi, että sukukirjoja tutkiessaan hän oli huomannut, että vielä hänen vanhempiensa sukupolvessa oli todella tavallista antaa sama etunimi uudestaan myöhemmin syntyneelle sisarukselle, jos lapsi kuoli. Myös eräs hieman itseäni vanhempi ystäväni kertoi, että hänellä on/oli kaksi saman nimistä veljeä – joista aiemmin syntynyt kuoli lapsena. Jotenkin outoa mielestäni – siis jos vaikka katsoo vaikka vanhoja valokuvia niin miten sitten puhuu näistä veljistä: “tässä on ensimmäinen Veli-Pekka kahdeksan-vuotiaana”?

Ennen vanhaan lapsen nimeä ei kuulemma saanut sanoa ääneen ennen ristiäisiä. Jotta pahat henget eivät kuule ja kutsu lasta mukanaan! Tämäkin on tullut jälkikäteen tietenkin tullut mieleen kummittelemaan muiden taikauskoisten ajatusten ohella. En halua uskoa sellaisiin, mutta pikkuveljen nimeä en kuitenkaan aio kertoa kenellekään ennenkuin tiedämme, onko hän terve… vaikka toisaalta… mitä sekään muuttaa? Olen jo syvästi kiintynyt häneenkin, eikä mikään voi sitä estää tai vähentää. 

Ei edes kova ikävä esikoista. En koskaan saa tietää miltä hän olisi näyttänyt isompana, minkä väriset silmät hänellä olisi ollut, ja minkälainen ääni. Joskus huomaan miettiväni tällaisia kun näen muita lapsia. 

torstai 10. tammikuuta 2013

Uuden vuoden ajatuksia - ja motto uudelle vuodelle


Ensimmäistä kertaa uuden vuoden vaihtuminen sai minut kyyneliin. Kaikkien iloiset toivotukset „onnellista uutta vuotta“ tuntuivat samaan aikaan sekä lohdullisilta että pelottavilta.Tuleeko tästä vuodesta onnellinen? 
Eihän vuodesta 2012 tullut lainkaan sellainen, kuin toivoin. Siitä piti tulla kaikista ihanin vuosi. Toivottu vauva tulossa, häät suunnitteilla... kaikki hyvin. Niin hyvin, että mietimme jopa yhdessä, kuinka hyvin asiat meillä ovatkaan. Ehkei sellaista olisi saanut sanoa ääneen? Mutta mielestämme olimme nöyriä, ja kiitollisia siitä mitä meillä oli. Emme kiittämättömiä ja sokeita, niinkuin jotkut tuntuvat olevan. Silti juuri meille sitten kävi näin. Voi, miksi juuri meille. Kyllähän tiesin, että tällaista tapahtuu, ja minulla oli välillä erilaisia pelkojakin raskauden aikana, mutta silti en olisi uskonut, että näin voisi käydä meille. Ei kai kukaan usko niin. Eihän elämää voi elää pelossa.

Olen lueskellut elämäntaidon kirjaa nimeltä « Kaikki on Hyvin » (Tom Lundberg). Kirja käsittelee sitä, kuinka selviytyä, kun elämä koettelee. Uskon, että olen kirjasta saanut hieman positiivista « potkua » eteenpäin, vaikka toisinaan jotkut esimerkit ja asiat ovat ärsyttäneet myös kovasti. Mm. Lause « Sen saat mihin uskot ». Niin, tai sitten en! Mutta, kyllä pohjimmainen ajatus silti on hyvä, se että pitää uskoa, että asiat menevät hyvin – ei tulevaisuus vaan ole yhtään parempi, vaikka jättäisin asioita tekemättä pelon takia. Mistään en voi olla varma, mutta uskon, että asiat kääntyy vielä hyvin päin.

Siksi elämä taas jatkuu, ja uskon taas, että tänä vuonna kaikki menee hyvin. Koetan olla onnellinen siitä mitä minulla yhä on, ja pitää siitä huolta. Minulla on lapseni menetyksestä lukuunottamatta ollut paljon onnea elämässäni, ja haluan uskoa että sitä on tulevaisuudessakin.

Joka vuosi minulla on ollut tapana tehdä „inventaario“ elämästäni joululomalla: mihin olen ollut sinä vuonna tyytyväinen, mitä olisin tehnyt toisin, mitä haluaisin seuraavalta vuodelta. Päätän ne asiat, mihin haluan panostaa, mitkä ovat tärkeitä. Konkreettisia tai vähemmän konkreettisia tavoitteita. Tämän vuodenvaihteen inventaario on vieläkin kesken – varsinkin viime vuoden osalta... 
En voi sanoa, että vuosi oli kokonaisuudessaan huono. Oli niin paljon onnenhetkiä ennen esikoisen sairauden ilmenemistä. Ja monia hyviä asioita olen todennut elämässäni todennut olevan sen jälkeenkin – rakas mieheni, perheeni ja ystäväni ja lukemattomat muut asiat, jotka elämässäni kuitenkin on hyvin. 
Kaipa tänä vuonna on keskityttävä pitämään « oma ruoho vihreänä » (Lundbergia lainaten). En kastele elämäni viherrystä tuhoavia rikkaruohoja, vaan kukkia ja ruohoa: niistä mistä pidän. 
Aina ei pysty vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu, mutta omaan asenteeseensa pystyy vaikuttamaan. Meitä ei niinkään muuta se, mitä meille tapahtuu, vain se, miten asennoidumme asioihin. (Keskitysleiriltä selvinneen Viktor Frankl :in kehittämän Logoterapian yksi periaate)

Mottoni vuodelle 2013: Teen oman onneni, ja olen onnellinen muiden onnesta!

(Kuvalähde: http://www.etsy.com/listing/76208965/the-grass-is-greener-where-you-water-it )