Kaivoin varastosta esiin vauvanvaate- ja tarvikelaatikot. Reilu vuosi sitten pakkasin kaiken sinne, hyvin pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Esikoinen ei ehtinyt mitään niistä käyttää, joten sinänsä ne eivät ole hänen tavaroitaan - vaikka ne tietysti oli saatu ja ostettu juuri hänelle. En muistanut mitä kaikkea laatikoissa onkaan. Ja heti ensimmäisessä laatikossa oli pussi, missä oli kaikki mitä olin pakannut esikoiselle kotiutumista varten. Voi kuinka iski muistot hyökyaaltona päälle. Muistot siitä, kuinka niitä onnellisena ja jännittyneenä pakkailin suunnilleen vuosi sitten. Muistot esikoisen syntymästä, sairaudesta ja kuolemasta. Ja muistot siitä kuinka kotiin tullessamme se valmiiksi pakattu pussi ja vauvan turvaistuin odottivat yhä valmiina, että mieheni toisi ne sairaalaan synnytystä seuraavina päivinä. Ei hän ehtinyt niitä tuoda - hän nukkui ne kolme yötä samat vaatteet päällään vierelläni.
Kotiin tulimme surun murtamina, sydän auki revittynä. Siksi kai pakkasin ne sellaisenaan laatikkoon, ja varastoon.
Ja nyt valmistelen taas vauvanhuonetta ja vaatteita uudestaan, siivoan ja järjestän kaappeja vauvantarvikkeita varten. Olen taas jännittynyt ja onnellinenkin, malttamaton.
Mielessäni kuitenkin vilahtelee pelko, ettei tavaroille ja minulle äitinä tälläkään kertaa tulisi käyttöä. Jokin osa minua kyselee, että miksi pitäisi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin. Ja sitten en kuitenkaan halua uskoa mihinkään muuhun. Pakko uskoa, että pikkuveli voi ja tulee voimaan hyvin!
Mutta nyt on esikoista suuri suuri ikävä, sitä pientä lastani, joka ei koskaan kasvanut isoksi. Kyyneleet vaan valuu. Hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä olisi ollut pian. Kuinka häntä kaipaankaan, voi miksi hän ei voinut olla terve ja kasvaa isoksi pojakseni? :,(
VastaaPoistaHei kisu!
Olen varmasti kirjotellutkin tänne sinunkin blogiisi joskus. Nyt kaipaan kovasti tukea äideiltä jotka ovat menettäneet pienokaisen ja ovat jälleen raskaana.. Meidän esikoisemme olisi täyttänyt vuoden viimme viikolla, hän vammautui vaikeasti syntymä hetkellä ja jaksoi elää tasan 4kk. vuosi on ollut todella raskas, ja en todellakaan tiedä mitenkä siitä on tähän asti selvitty. uudelleen raskaaksi halusin heti, se oli lähes pakkonomaista jotenkin ajattelin että uusi vauva minulle ja heti, mutta onneksi kuitenkin järki mieheni toppuuteli. Kun sitten lääkäritkin sanoin että voimme yrittää ja/jos henkinen kantti siihen on. Olin aivan innoissani se oli joulukuuta kun rupesimme yrittämään, ja innolla odotin jääkö kuukautiset pois, no eivät jääneet tulivat ja pettymys tietysti kova. mutta sitten helmikuussa testi näytti positiivistä. Olis innoissani ja itkin onnesta, poikamme haudalle menin ja kerroin että hänestä on tulossa isoveli. Mutta nyt innostus on lopahtanut, pelko ja jännistys vallannut mielen. En uskalla iloita enkä halua edes kuulla että joku onnittelisi meitä koska ajattelen vaan että eihän tämäkään voi onnistua. jos näen ulkona lastenvaunuja työntävä äidin, ajattelen että minä en koskaan pääse tuohon asti. olen masentunut ja pelkään että itse sairastun johonkin vakavaan tautiin ja kuolen. En siis nauti yhtään, mistään. Olemme saaneet kyllä erittäin hyvää palvelua äippäpolilta siellä ovat olleet niin lääkärit ja psykoligit tukena ja ensiviikolla menemme taas keskustelemaan tuntemuksita. Jotenkin vaan on niin surullista että nyt kun odottaa niin toivottua vauvaa, niin ei uskalla iloita ja pelottaa niin kovin.
<3
Hei Eveliina,
PoistaKiva kun kirjoittelit - muistan toki sinut. Iso hali sinulle. Esikoisen syntymän vuosipäivä on meilläkin lähellä, ja se on nostanut muistoja pintaan. Kyllä siitä jotenkin tosiaan on selvitty, vaikka todellakin takana rankka vuosi on takana :(
Sanot, ettet halua kuulla onnitteluja uudesta raskaudestasi. Mutta jos toivotan todellakin onnea - siinä mielessä, että toivottavasti kaikki menee hyvin? <3 Ja siinä mielessä, että hienoa että uusi elämä nyt kasvaa sisälläsi <3
Totesin uuden raskauden ensimmäisinä kuukausina, että surutyö (mukaan lukien siihen liittyvät pelot) ja raskaushormonit olivat itselleni varsin huono yhdistelmä. Itselläni se helpotti keskustelujen myötä, hormonitkin kai tasaantuivat vähän, ja raskauden edetessä - kun aloin tuntea tämän pikkuveljen liikkeet ja kiintymään häneen. Ehkäpä juuri kiintymys häneen "pakottaa" uskomaan tulevaan, ja varsinkin koettamaan nauttimaan siitä mitä nyt on, ja koettamaan valmistautumaan siihen mitä toivoo huomiselta. Monina päivinä se onnistuu, toisina vähän huonommin. Mutta eihän meidän tarvitse olla "täydellisiä", eihän? Ei ole iloa ilman surua, eikä surua ilman iloa. Toisaalta, jos olet masentunut ihan koko ajan, niin se voi olla pahempaa masennusta, jota kuuluu koettaa hoitaa. Onneksi saatkin tukea äippäpolilta :) Päivä kerrallaan! Voimia ja auringonsäteitä sinulle Eveliina, kertoile taas joskus kuulumisia! :)