Reilu vuosi sitten, muistaakseni juuri joulun jälkeen kävelimme mieheni kanssa mökkitiellä ihastellen pakkaslumen narskuntaa kenkien alla. Muuten oli niin hiljaista, että kuulimme oman hengityksemme. Yötaivas oli selkeä, ja maanseuden pimeydessä tähtitaivas oli mahtava. Kävimme hetkeksi pitkäksemme lumikinokseen katsellen tähtiä ja kuunnellen hiljaisuutta. Se oli aivan maaginen hetki. Sitten näin hienon tähdenlennon. Mielessäni toivoin, että saamme terveen ihanan esikoisen. Vähän myöhemmin, kun kävelimme takaisin mökille, kysyin mieheltäni oliko hän nähnyt tähdenlennon, ja mitä hän oli toivonut. Hän sanoin toivoneensa samaa kuin minäkin - että mitäpä muutakaan - mutta että eihän toiveita saisi sanoa ääneen, muuten ne eivät toteudu!
Silloin en asiaa sen enempää miettinyt, mutta esikoisen kuoltua se tuli mieleen - niinkuin monia muitakin vastaavia "taikauskoisia" enteitä/ajatuksia. Kaipa mieli vaan koetti hakea sitä olematonta syytä, miksi näin kävi. Mutta en silti varmaan enää koskaan sano ääneen mitä toivon kun näen tähdenlennon... jos ylipäätään toivon mitään. Miksipä en vaan nauttisi siitä kauniista näystä, joka muistuttaa kuinka pieniä me olemme kaiken tämän ihmeellisen elämän keskellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti