9 kuukautta odotusta, 9 kuukautta hyvästejä

Olen onneksi taas palannut parempiin fiiliksiin. Vaikkei opinnot ynnä muut tekemiset etene kovinkaan tehokkaasti, tekee kuitenkin hyvää jo se, että on selkeitä tavoitteita ja ohjelmaa. Ja että olen voinut nähdä kavereita.

Mietin tänään, että esikoinen olisi nyt hieman reilut 9 kuukautta vanha. Olen hyvästellyt häntä suunnilleen saman verran kuin häntä toivotin raskauden aikana tervetulleeksi. Mutta takaisin olotilaan « ennen häntä » en koskaan palaa. Raskauden yrittämisellä ja odotus-ajalla oli niin selkeä tarkoitus. Jo ennen raskautta valmistelimme mieheni kanssa elämää isompana perheenä – isompi asunto ja asuinpaikka muun muassa on valittu lapsitoive mielessä, keskusteltu parisuhteesta ja lapsen (lasten) kasvattamisesta, tulevaisuudesta lapsiperheenä. Se oli meidän toive, ei silti mikään itsestäänselvyys - koska monet tuttavani ovat kärsineet lapsettomuudesta. Olinkin kovin kiitollinen hyvin alkaneesta ja sujuneesta raskaudesta. Odotuksen aikana kehittyi äidin rakkaus, suuri tila elämääni uudelle ihmiselle. Lapselleni, jonka ajattelin olevani osa koko loppuelämääni. Jo onhan hän toki, tavallaan, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan – ei sillä tavalla kuin halusin. 

Mikä on ollut näiden vaikeiden kuukausien merkitys esikoisen kuoleman jälkeen? Yhtäkkiä kaikki oli niinkuin raskautta ja lasta ei olisi koskaan ollutkaan, ja elämää piti jatkaa niinkuin ennen. Tuntui kuin olisi herännyt unesta. Ehkä joskus myöhemmin osaan löytää tästä ajasta enemmän hyvää? Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin paljon siltä, että koetan lähes epätoivoisesti koota näistä oman itseni sirpaleista sitä vahvempaa ja parempaa ihmistä, joka minusta toivottavasti vielä tulee.

Odotan suurella toivolla pikkuveljen syntymää, ja isoksi kasvamista. Reilusti yli puolenvälin on jo tämäkin raskaus nyt. Pelko vaan on läsnä yhä useammin. Joudun jatkuvasti karkottamaan ahdistavia ajatuksia ja mielikuvia, joissa – kaikki menee niinkuin ei_pitäisi_mennä. Koetan takoa itselleni, että turha on ainakaan lisätä « aiheellisia » pelkoja « aiheettomilla » peloilla. Se taas on saanut jälleen kerran pohtimaan, että tekeekö tämä blogi-maailma minulle vain hyvää. Täällähän luen muista, joille on käynyt tosi huonosti. Kaikilla on hieman erilaisista syistä. Minä sitten mietin huonoina hetkinä, että voihan meille käydä noinkin – että ihan perustervekin lapsi kuolee. Mietin, että jos pysyttelisin pois blogeista ja kaikilta mahdollisilta nettipalstoilta, niin voisinko paremmin unohtaa pelot ? Ajatella taas naiivisti, että « Eihän meille voi niin käydä. Kaikki menee varmasti hyvin ». Niin nimittäin haluan ajatella aivan täysillä, en mitään muuta. Kunpa voisin vain skipata seuraavat neljä kuukautta… ja herätä sitten lapsiperheen elämään, mistä en vielä juuri mitään tiedä. Onhan elämä nytkin ihanaa, hetkittäin, mutta onnesta on vaikea nauttia täysillä. Kunpa tuon pelon saisi pois takaraivosta, ja uskaltaisi ihan oikeasti uskoa tulevaan.