Ahdistus ahdistus - koska näköpiirissä vain oma napa?

Olen koko päivän koettanut panostaa opiskeluun, ainoaan "projektiini" (itsestä huolehtimisen & raskauden lisäksi), mitä minulla nyt on käynnissä. Mutta en saa motivaatiota löytymään... olen aloittanut ainakin kymmeneen kertaan, ja hyvin nopeasti löydän ajatukseni harhailemasta, tai ei vaan enää yhtään jaksa innostaa ja pidän taas taukoa. Nyt sitten, kun päivä alkaa olla ohi, ja opiskelut eivät ole juuri lainkaan yrityksestä huolimatta edennyt, on niin mahdottoman epäonnistunut, ahdistunut ja masentunut olo.

Tuntuu edelleen että ylipäätään kaikki ahdistaa, masentaa ja mieleen tupsahtaa ikäviä ajatuksia. Ne  valvottivat minua, väsyttivät lisää.

Olen miettinyt muutamaan otteeseen ystävääni, joka kertoi surevansa vauva-enkeliään. Hän oli saanut alkuraskauden keskenmenon, joten en vielä tiennyt hänen olleen raskaana. Olin jotenkin vähän hämilläni tuosta vauva-enkelistä puhumisesta, koska itselläni se ei yhdisty alkuraskauden menetykseen. Silti, en tietenkään haluaisi vähätellä hänen suruaan. En kuitenkaan saa annettua itsestäni tukea, vaikka haluaisin. Huomaan ajattelevani oikeasti vain omaa esikoistani, omaa suruani, omaa napaani. Siinäpä kai vastaus itselleni... kai tämä ahdistus loppuisi, kun taas yrittäisin todellakin avata silmäni näkemään muut ihmiset ympärilläni? Mutta tämä kohta viikon jatkunut flunssa estää tapaamasta  kavereita tai lähtemästä ulkoilemaan tai urheilemaan. Pakkohan tämän taudin on kohta loppua? Ei niin jaksa, edes sitä vähää mitä pitäis jaksaa :( Huono mieli. Toivottavasti tämä ahdistus menee pian ohi!