Surun ja muistojen piilottaminen - toistaiseksi

Viikonloppuna järjestin tietokoneeltani valokuvia ja muita dokumentteja. Luin siinä tietysti joitakin muistiinpanojani viime syksyltä, ja tietysti katselin kuvia ajalta kun odotin esikoista, ja hänestä sairaalassa - ja elämästä sen jälkeen.
Olin väsynyt ja alakuloisella tuulella, ja tuntui, että nekin kuvat jotka oli otettu iloisissa tilanteissa herättivät ahdistavia muistoja. Miksi nyt jokin muisto muuntuu negatiiviseksi, vaikkei se sitä alunperin ollut? En halua sitä! Haluan, että ne hyvät muistot pysyvät hyvinä, eikä kaikki peity surun alle. Mutta tuntuu, että väsyneenä kaikki vain masentaa, niin että muistotkin muuttuvat.

En halua tuntea ahdistusta, surua ja masennusta esikoisen menetyksestä ja muista viime vuoden tapahtumista. Alan nyt olemaan sitä mieltä, että välttelen aktiivisesti tekemästä asioita, jotka tuovat surun ja ahdistuksen tai pelot pintaan. Katselin viikonloppuna noita valokuvia ja dokumentteja myös koska ajattelin, että viimeinkin rupeaisin kasaamaan tärkeimpiä muistoja esikoisen muistokirjaan. Mutta paha olo iski niin pahasti päälle, etten vieläkään ole siitä toipunut. Päätin, että unohdan tuon kirjaprojektin toistaiseksi. Ja muutenkin kaiken "aktiivisen" muistelun. Kyllä esikoinen silti on usein mielessä ja muistelemme häntä ja hänen raskausaikaa lähes päivittäin.
Surullista kyllä, päällimmäisenä keskusteluissa on jonkinlainen vertailu, jolla koetamme kai hakea apua pelkoon, että sama sairaus voisi toistua. "Onhan tämä pikkuveli selvästi aktiivisempi mahassa? ! " "Eihän esikoinen potkinut tällä tavalla". Ja sitten kuitenkin tiedän, että raskaudet ovat erilaisia ja on ihan turha vertailla mitään. Tämän pelon kanssa nyt vaan on jotenkin elettävä, mutta kuinka se onkaan vaikeaa! Ja tuntuu, että kaikki aktiiviset muistelut ja sureminen vaan lietsovat pelkoa. En halua sitä. Haluan muistaa vain nykyhetken, en tietää mitään muuta. Onhan noille muille esikoisen muistoille ja surulle aikaa joskus myöhemminkin, eikö?

Sillä mietin jaksamistani - jos olet jatkuvasti näin "hajalla", kuin nyt viikonlopun muisteluiden jälkeen, niin mistä saan voimia pikkuveljen lämpimään vastaanottoon ja hoitoon, johon tietysti sisältyy myös yövalvomisia yms.? Koen, että minun on nyt tehtävä kaikkeni, että voin mahdollisimman hyvin - lepään niin paljon kuin tuntuu olevan tarpeen, tai pidän muuten huolta itsestäni. Jotta pikkuveli voisi hyvin myös nyt tuolla masussa. Se on nyt tärkeintä.