Kaivoin varastosta esiin vauvanvaate- ja tarvikelaatikot. Reilu vuosi sitten pakkasin kaiken sinne, hyvin pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Esikoinen ei ehtinyt mitään niistä käyttää, joten sinänsä ne eivät ole hänen tavaroitaan - vaikka ne tietysti oli saatu ja ostettu juuri hänelle. En muistanut mitä kaikkea laatikoissa onkaan. Ja heti ensimmäisessä laatikossa oli pussi, missä oli kaikki mitä olin pakannut esikoiselle kotiutumista varten. Voi kuinka iski muistot hyökyaaltona päälle. Muistot siitä, kuinka niitä onnellisena ja jännittyneenä pakkailin suunnilleen vuosi sitten. Muistot esikoisen syntymästä, sairaudesta ja kuolemasta. Ja muistot siitä kuinka kotiin tullessamme se valmiiksi pakattu pussi ja vauvan turvaistuin odottivat yhä valmiina, että mieheni toisi ne sairaalaan synnytystä seuraavina päivinä. Ei hän ehtinyt niitä tuoda - hän nukkui ne kolme yötä samat vaatteet päällään vierelläni.
Kotiin tulimme surun murtamina, sydän auki revittynä. Siksi kai pakkasin ne sellaisenaan laatikkoon, ja varastoon.
Ja nyt valmistelen taas vauvanhuonetta ja vaatteita uudestaan, siivoan ja järjestän kaappeja vauvantarvikkeita varten. Olen taas jännittynyt ja onnellinenkin, malttamaton.
Mielessäni kuitenkin vilahtelee pelko, ettei tavaroille ja minulle äitinä tälläkään kertaa tulisi käyttöä. Jokin osa minua kyselee, että miksi pitäisi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin. Ja sitten en kuitenkaan halua uskoa mihinkään muuhun. Pakko uskoa, että pikkuveli voi ja tulee voimaan hyvin!
Mutta nyt on esikoista suuri suuri ikävä, sitä pientä lastani, joka ei koskaan kasvanut isoksi. Kyyneleet vaan valuu. Hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä olisi ollut pian. Kuinka häntä kaipaankaan, voi miksi hän ei voinut olla terve ja kasvaa isoksi pojakseni? :,(