tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vuosi ilman esikoista

Vuosi sitten näin esikoisen viimeisen kerran, sanoin hänelle hyvästit. Hän ei siinä kehossa enää ollut läsnä, vaan poissa tästä maailmasta. Kuinka tyhjältä sydän silloin tuntuikaan, ja kuinka suuri paikka siellä on tuolle pienelle vauvalle varattu!


Muutamat läheiset ovat muistaneet meitä viestein, se lämmittää kovasti mieltä.

Tänään ei tule enää kyyneleitäkään, ja suru on taas painunut hieman taka-alalle. Mutta ei unohduksiin...







sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Vauvantavarat esiin - ja muistoja viime vuodelta. Ikävä esikoista

Kaivoin varastosta esiin vauvanvaate- ja tarvikelaatikot. Reilu vuosi sitten pakkasin kaiken sinne, hyvin pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Esikoinen ei ehtinyt mitään niistä käyttää, joten sinänsä ne eivät ole hänen tavaroitaan - vaikka ne tietysti oli saatu ja ostettu juuri hänelle. En muistanut mitä kaikkea laatikoissa onkaan. Ja heti ensimmäisessä laatikossa oli pussi, missä oli kaikki mitä olin pakannut esikoiselle kotiutumista varten. Voi kuinka iski muistot hyökyaaltona päälle. Muistot siitä, kuinka niitä onnellisena ja jännittyneenä pakkailin suunnilleen vuosi sitten. Muistot esikoisen syntymästä, sairaudesta ja kuolemasta. Ja muistot siitä kuinka kotiin tullessamme se valmiiksi pakattu pussi ja vauvan turvaistuin odottivat yhä valmiina, että mieheni toisi ne sairaalaan synnytystä seuraavina päivinä. Ei hän ehtinyt niitä tuoda - hän nukkui ne kolme yötä samat vaatteet päällään vierelläni.
Kotiin tulimme surun murtamina, sydän auki revittynä. Siksi kai pakkasin ne sellaisenaan laatikkoon, ja varastoon.

Ja nyt valmistelen taas vauvanhuonetta ja vaatteita uudestaan, siivoan ja järjestän kaappeja vauvantarvikkeita varten. Olen taas jännittynyt ja onnellinenkin, malttamaton.
Mielessäni kuitenkin vilahtelee pelko, ettei tavaroille ja minulle äitinä tälläkään kertaa tulisi käyttöä. Jokin osa minua kyselee, että miksi pitäisi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin. Ja sitten en kuitenkaan halua uskoa mihinkään muuhun. Pakko uskoa, että pikkuveli voi ja tulee voimaan hyvin!
Mutta nyt on esikoista suuri suuri ikävä, sitä pientä lastani, joka ei koskaan kasvanut isoksi. Kyyneleet vaan valuu. Hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä olisi ollut pian. Kuinka häntä kaipaankaan, voi miksi hän ei voinut olla terve ja kasvaa isoksi pojakseni? :,(  

torstai 11. huhtikuuta 2013

Positiivisempi mieli - pikkuveli ajatuksissa

Taas se toimi, siis murheiden purkaminen blogiin. Ei ole enää synkät ajatukset mielessä, päinvastoin.

Ajatukset ovat suurimmalta osin pikkuveljessä, vaikka ei esikoinen tietenkään mihinkään ole unohtunut... ei ikinä unohdukaan...

Pikkuveljen seuranta-ultrassa ei ilmaantunut mitään suurempaa uutta. Sydänjuttua on yhä vaikea arvioida (ennen syntymää),  ja tällä kertaa ultralääkäri sanoi, että haluaisi parin viikon päästä katsoa uudestaan munuaisia, joista toinen vaikutti ehkä hieman isohkolta. En nyt jaksa tuosta sen enempää huolestua. En nyt vaan aio murehtia... tai niin vähän kuin mahdollista. Ei nyt ole syytä murehtia!

Ihailen siis pikkuveljen ultra-profiilikuvaa ja hellin häntä mahassa. Hänkin on rakkauteni ansainnut, ja hän tuntee sen tuolla masussani. Nyt on vain reilu kuukausi laskettuun aikaan. Kunpa saisin tämän poikani hyvinvoivana kotiin asti.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Painajaisuni - ja synkkien ajatuksien karkoittamisesta

Painajaisunessa viime yönä ilmaantui synkkä pelottava olento, "paholainen", joka uhkasi että meille on lisää tuskaa tiedossa viitaten mahassa olevaan lapseen. Ja kun tähän ahdistukseen herättyäni koetin saada itselleni positiivisen mielikuvan siitä, kuinka pikkuveli olisi sylissäni kotona, en meinannut millään saamaan tällaista kuvitelmaa aikaiseksi. Se vieläkin pelottaa ja ahdistaa. Onko se jotain intuitiota? Oliko vähän samantapaiset pelot ja ajatukset viime vuonna intuitiota? Vai onko tällaiset ajatukset ihan tavallisia pelkoja synnytyksen lähestyessä?

Ei pitäisi vertailla näitä kahta raskautta, mutta onhan se tosi vaikeaa olla vertailematta :(
Ja nuo muistot viime vuodelta muuntuivat synkiksi ja kaivertuivat syvälle mieleen - joka jollain tavalla kai haki jotain, mistä olisi voinut arvata, että menetämme esikoisemme.

Nyt sitten, oman mielenrauhani takia, koetan keskittyä kuvittelemaan onnellisia toiveita ja kuvitelmia pikkuveljestä kotona. Koetan jutella hänelle, koetan nauttia siitä, että hän NYT on tuolla masussa ja potkiskelee. Aion ommella hänelle pinnasänkyyn reunatyynyjä tällä viikolla, ja olen ostanut muutaman aivan uuden vauvatavaran vain hänelle (vaikka periaatteessa kaikki tarpeellinen löytyy varastosta).

Sillä: pois pois pois koetan karkoittaa tuollaiset kamalat synkät ajatukset! Jääköön tänne blogitekstiin, pois mielestä...


maanantai 8. huhtikuuta 2013

Hormonihuuruja tai muuta ahdistusta


Heräsin taas aamulla kiukkuisena kuin ampiainen, ja kaikki pikkuasiat tuntuvat häiritsevän. Tekisi mieli valittaa kaikesta miehelle. No toivottavasti saan suuni pidettyä kiinni. Miksi en voisi olla vain hyvällä tuulella, hymyilevä ja iloita hyvistä asioista?

Ovatko nämä jo loppuraskauden hormonihuuruja?!

Sain viestin eräältä kaverilta, että hän on raskaana. Ahdistaa kun en ole jotenkin onnistunut iloitsemaan kunnolla tästä uutisesta.Pariskunnan elämäntapa on kaukana perhearjesta (vaikka kai sitäkin voi tietty elää monilla tavoin...), ja vauva-uutinen oli todellinen yllätys. Hänhän vain muutama kuukausi sitten sanoi, ettei vauva ole ajankohtainen vielä pariin vuoteen. Valehteliko hän sitten, vai oliko vauva "vahinko"? Lisäksi hänen ja minun yhteinen tuttavapariskunta on yrittänyt lasta jo vuosia, ja puhuvat myös siitä melko avoimesti. Mietin, tuntuuko heistäkin samanlaiselta...
Ja tunnen kai myös inhottavaa kateutta hänen suuresta energiamäärästä ja huolettomasta asenteesta. Siis ainakaan muuta hän ei näytä ja jaksaa aina hymyillä... kunpa itsekin jaksaisi edes näytellä iloisempaa ihmistä, niin varmaan saisin ympäristöstänikin enemmän positiivista energiaa?
Joskus olen kyllä lukenut sellaisenkin elämänohjeen jossakin, että kun on huonot fiilikset, kannattaa kokeilla "näytellä" sellaista, kun haluaisi olla, ja että se voisi muuttaa fiiliksiä oikeastikin siihen suuntaan. Pitänee kokeilla, enhän itsekään jaksa katsoa tätä hapanta ilmettä peilistä! ;(