Esikoisen melkein kaima pikkuserkku

Kuulin juuri, että serkkuni oli antanut lapselleen melkein saman etunimen kuin meidän esikoisella, yksi kirjain eroa kuitenkin. Tämä pisti hetkeksi hiljaiseksi, koska en vain osannut odottaa sitä. Mielestäni pikkuserkut eivät ole niin läheistä sukua etteikö samaakin etunimeä voisi antaa, varsinkin kun harvoin tavataan, mutta jotenkin tuo vain yllätti ja ensi kauhea ikävä ja suru esikoiseni menetyksestä iski päälle. Nimestä kun tulee mieleen varmaan aina oma esikoispoikani. Mutta niin tulee kai samana vuonna syntyneestä pikkuserkkupojasta muutenkin. 

On niin surullista, etten koskaan voi lausua esikoiseni nimeä enää samalla tavalla rakkaudella - pojalleni. Joka kerta kun näen tai kuulen nimen jossakin, niin ajattelen poikaani. Kutsuimme häntä tuolla nimellä jo raskauden puolesta välistä asti

Loppujen lopuksi koen kuitenkin, että on tosi hienoa, että he ovat valinneet melkein saman ihanan etunimen, joka oli meilläkin yksi vaihtoehdoista. <3

Olin hieman järkyttynyt kun äitini ehdotti, että pikkuveljellä voisi olla sama nimi. Aivan mahdoton ajatus minulle. Äitini kertoi, että sukukirjoja tutkiessaan hän oli huomannut, että vielä hänen vanhempiensa sukupolvessa oli todella tavallista antaa sama etunimi uudestaan myöhemmin syntyneelle sisarukselle, jos lapsi kuoli. Myös eräs hieman itseäni vanhempi ystäväni kertoi, että hänellä on/oli kaksi saman nimistä veljeä – joista aiemmin syntynyt kuoli lapsena. Jotenkin outoa mielestäni – siis jos vaikka katsoo vaikka vanhoja valokuvia niin miten sitten puhuu näistä veljistä: “tässä on ensimmäinen Veli-Pekka kahdeksan-vuotiaana”?

Ennen vanhaan lapsen nimeä ei kuulemma saanut sanoa ääneen ennen ristiäisiä. Jotta pahat henget eivät kuule ja kutsu lasta mukanaan! Tämäkin on tullut jälkikäteen tietenkin tullut mieleen kummittelemaan muiden taikauskoisten ajatusten ohella. En halua uskoa sellaisiin, mutta pikkuveljen nimeä en kuitenkaan aio kertoa kenellekään ennenkuin tiedämme, onko hän terve… vaikka toisaalta… mitä sekään muuttaa? Olen jo syvästi kiintynyt häneenkin, eikä mikään voi sitä estää tai vähentää. 
Ei edes kova ikävä esikoista. En koskaan saa tietää miltä hän olisi näyttänyt isompana, minkä väriset silmät hänellä olisi ollut, ja minkälainen ääni. Joskus huomaan miettiväni tällaisia kun näen muita lapsia.