Olen koko päivän koettanut panostaa opiskeluun, ainoaan "projektiini" (itsestä huolehtimisen & raskauden lisäksi), mitä minulla nyt on käynnissä. Mutta en saa motivaatiota löytymään... olen aloittanut ainakin kymmeneen kertaan, ja hyvin nopeasti löydän ajatukseni harhailemasta, tai ei vaan enää yhtään jaksa innostaa ja pidän taas taukoa. Nyt sitten, kun päivä alkaa olla ohi, ja opiskelut eivät ole juuri lainkaan yrityksestä huolimatta edennyt, on niin mahdottoman epäonnistunut, ahdistunut ja masentunut olo.
Tuntuu edelleen että ylipäätään kaikki ahdistaa, masentaa ja mieleen tupsahtaa ikäviä ajatuksia. Ne valvottivat minua, väsyttivät lisää.
Olen miettinyt muutamaan otteeseen ystävääni, joka kertoi surevansa vauva-enkeliään. Hän oli saanut alkuraskauden keskenmenon, joten en vielä tiennyt hänen olleen raskaana. Olin jotenkin vähän hämilläni tuosta vauva-enkelistä puhumisesta, koska itselläni se ei yhdisty alkuraskauden menetykseen. Silti, en tietenkään haluaisi vähätellä hänen suruaan. En kuitenkaan saa annettua itsestäni tukea, vaikka haluaisin. Huomaan ajattelevani oikeasti vain omaa esikoistani, omaa suruani, omaa napaani. Siinäpä kai vastaus itselleni... kai tämä ahdistus loppuisi, kun taas yrittäisin todellakin avata silmäni näkemään muut ihmiset ympärilläni? Mutta tämä kohta viikon jatkunut flunssa estää tapaamasta kavereita tai lähtemästä ulkoilemaan tai urheilemaan. Pakkohan tämän taudin on kohta loppua? Ei niin jaksa, edes sitä vähää mitä pitäis jaksaa :( Huono mieli. Toivottavasti tämä ahdistus menee pian ohi!
torstai 31. tammikuuta 2013
tiistai 29. tammikuuta 2013
Sanoja, joita en kestä kuulla
Viime viikolla järjestimme mieheni kanssa juhlat. Oli ihanaa, kun oli hyviä ystäviä ympärillä. Ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Iltani huipentui romanttiseen hetkeen hidasta kappaletta mieheni kanssa tanssien, tunsin oloni niin onnelliseksi, että kyyneleet nousivat silmiin.
Sitten eräs nainen, miespuolisen kaverini kumppani, pilasi onnellisen hetkeni (ja seuraavat päivät).
Todettuaan iloisesti, että kuinka ihanaa nähdä minut ja mieheni niin onnellisena, hän yhtäkkiä kysyikin, mihin sairauteen esikoinen kuoli. Päätin vastata suoraan, niinkuin yleensäkin, vaikka mieli teki sanoa, että puhutaan siitä mielummin seuraavana päivänä. Vieläkin harmittaa, etten lykännyt aihetta toiseen hetkeen. Sillä, koska kuten yleensä, kun en halua keskustella enempää aiheesta, kerroin vain lyhyesti sairaudesta, ja päätin sen nopeasti lauseeseen « olemme positiivisin mielin pikkuveljen suhteen, ja toivomme parasta », niin en osannut odottaa yhtä inhottavia vastauksia häneltä:
Hän ei ottanutkaan positiivista näkökantaa ja onnentoivotus-mieltä, niinkuin yleensä kaikki, joille olen asiasta kertonut. Ei: sen sijaan hän sanoi jotain tyyliin «no jos tämäkin lapsi kuolee, niin teille ei varmaan ole lasta tarkoitettu – että kannattaa sitten hyväksyä se ». Olin aika järkyttynyt tästä, mutta sain sanotuksi, että emme halua ajatella asia noin negatiivisesti. Mutta siihenkin hän vastasi: «Ok, teidän pitää sitten yrittää vielä kolmannen kerran joo». Teki mieli kiljua jotain päin naamaa ("haloo, tämä lapsi ei ole kuollut, ja toivottavasti ei kuolekaan, ja on kuule vähän isompi asia kun tunnut ymmärtävän!") mutta en järkytykseltäni edes kyennyt reagoimaan muuta kuin "joo", ja torjuin asian jotenkin mielestäni loppuillaksi. Mutta sen jälkeen se on palannut yhä uudestaan kummittelemaan mieleen. Tuntuu, että hän ikäänkuin « ennusti », että tämäkin lapsi kuolisi! Miksi hän suhtautui asiaan niin negatiivisesti? Miksi juuri tuona iltana ja hetkenä? Varsinainen pahan ilman lintu! Hän on ainoa, joka on sanonut jotain pahaa pikkuveljen tulevaisuuteen liittyen – jos se käy toteen, niin hän on silmissäni suorastaan « paholainen ».
Tällaisiä äärimmäisiä ajatuksia ja tunteita nämä pari lausetta minussa saa mieleen. Niin, on asioita, joita en todellakaan halua kuulla – en kestä kuulla.
Eikö tämä nainen voinut mitenkään muka arvata, kuinka kamalalta hänen sanansa minulle kuulostivat, ja kuinka kipeään kohtaan hän osuu ? Mikä lie tämän naisen syy puhua aiheesta tuolla tavalla ? Onko hän joskus menettänyt lapsia, onko hän jäänyt lapsettomaksi vastoin tahtoaan ? Jotenkin tuntuu, että hän teki tuon tarkoituksella ?
Olen hänelle yhä hirveän vihainen siitä, että hän pilasi onnellisen iltani ja juhlamieleni. Hänen sanat ovat siitä illasta päällimmäisenä mielessä. Silti hymyilin hänellekin sitten kiitokset kivasta illasta jne...
Olen miettinyt, että pitäisikö sanoa hänelle tai hänen miehelle asiasta, mutta toisaalta en enää halua enää edes nähdä häntä. En ole varma, että hän näki tai tajusi, minkälaisen tunnemyrräkän minussa aiheutti. Mutta pakkohan hänen oli arvata !? Mielessäni hänestä tuli heti idiootti, jota en kutsu enää kotiini.
Että näin: ensimmäinen ihmissuhteeni, jonka haluan katkaista liittyen esikoisen menetykseen… ei nyt voisi vähempää kiinnostaa nähdä häntä, tai edes kaveriani enää. Kunpa tämä pintaan noussut pelko ja tuska nyt äkkiä häviäisi, ja aika kultaisi muistot, niin että illan ihanat hetken tulisivat päällimmäisinä mieleen.
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Painajaisia ja huolia
Olen koettanut sanoa itselleni erilaisten pelkojen tullessa mieleen, että pahin mitä voisi minulle tapahtua on jo tapahtunut...
mutta painajaisunet muistuttavat, että olisi vielä paljon menetettävää. Kamalissa, todentuntuisissa unissa olen viimeisen viikon aikana menettänyt mieheni toiselle naiselle, äitini putoamisonnettomuudessa, ja suuren osan asuntoani putkirikossa... ja en meinaa saada näitä unia pois mielestäni ja ne vetävät mieltä vähän matalaksi, vaikka ovat vain unia. Muistan jokaisen yksityiskohdan. Miten alitajunta osaakin rakentaa tällaisia kauhukuvia? Kaipa se työstää näin menettämisien pelkoja?
Odottamaani esikoisen pikkuveljeen liittyen en onneksi ole nähnyt unia, mutta sen sijaan välillä ihan oikea huoli hänen terveydestään iskee mieleen. Yritän senkin karkoittaa, ei se kuitenkaan mitään auta - en voi tehdä asialle yhtään mitään :/
Koetan vain keskittyä muihin asioihin - kaikkea kivaa onkin onneksi suunnitteilla :)
mutta painajaisunet muistuttavat, että olisi vielä paljon menetettävää. Kamalissa, todentuntuisissa unissa olen viimeisen viikon aikana menettänyt mieheni toiselle naiselle, äitini putoamisonnettomuudessa, ja suuren osan asuntoani putkirikossa... ja en meinaa saada näitä unia pois mielestäni ja ne vetävät mieltä vähän matalaksi, vaikka ovat vain unia. Muistan jokaisen yksityiskohdan. Miten alitajunta osaakin rakentaa tällaisia kauhukuvia? Kaipa se työstää näin menettämisien pelkoja?
Odottamaani esikoisen pikkuveljeen liittyen en onneksi ole nähnyt unia, mutta sen sijaan välillä ihan oikea huoli hänen terveydestään iskee mieleen. Yritän senkin karkoittaa, ei se kuitenkaan mitään auta - en voi tehdä asialle yhtään mitään :/
Koetan vain keskittyä muihin asioihin - kaikkea kivaa onkin onneksi suunnitteilla :)
tiistai 15. tammikuuta 2013
Esikoisen melkein kaima pikkuserkku
Kuulin juuri, että serkkuni oli antanut
lapselleen melkein saman etunimen kuin meidän esikoisella, yksi kirjain eroa
kuitenkin. Tämä pisti hetkeksi hiljaiseksi, koska en vain osannut odottaa sitä.
Mielestäni pikkuserkut eivät ole niin läheistä sukua etteikö samaakin etunimeä
voisi antaa, varsinkin kun harvoin tavataan, mutta jotenkin tuo vain yllätti ja ensi kauhea ikävä ja suru esikoiseni menetyksestä iski päälle. Nimestä kun tulee mieleen varmaan aina oma esikoispoikani. Mutta niin tulee kai samana vuonna syntyneestä pikkuserkkupojasta muutenkin.
On niin surullista, etten koskaan voi lausua esikoiseni nimeä enää samalla tavalla rakkaudella - pojalleni. Joka kerta kun näen tai kuulen nimen jossakin, niin ajattelen poikaani. Kutsuimme häntä tuolla nimellä jo raskauden puolesta välistä astiLoppujen lopuksi koen kuitenkin, että on tosi hienoa, että he ovat valinneet melkein saman ihanan etunimen, joka oli meilläkin yksi vaihtoehdoista. <3
Olin hieman järkyttynyt kun äitini ehdotti, että pikkuveljellä voisi olla sama nimi. Aivan mahdoton ajatus minulle. Äitini kertoi, että sukukirjoja tutkiessaan hän oli huomannut, että vielä hänen vanhempiensa sukupolvessa oli todella tavallista antaa sama etunimi uudestaan myöhemmin syntyneelle sisarukselle, jos lapsi kuoli. Myös eräs hieman itseäni vanhempi ystäväni kertoi, että hänellä on/oli kaksi saman nimistä veljeä – joista aiemmin syntynyt kuoli lapsena. Jotenkin outoa mielestäni – siis jos vaikka katsoo vaikka vanhoja valokuvia niin miten sitten puhuu näistä veljistä: “tässä on ensimmäinen Veli-Pekka kahdeksan-vuotiaana”?
Ennen vanhaan lapsen nimeä ei kuulemma saanut sanoa ääneen ennen ristiäisiä. Jotta pahat henget eivät kuule ja kutsu lasta mukanaan! Tämäkin on tullut jälkikäteen tietenkin tullut mieleen kummittelemaan muiden taikauskoisten ajatusten ohella. En halua uskoa sellaisiin, mutta pikkuveljen nimeä en kuitenkaan aio kertoa kenellekään ennenkuin tiedämme, onko hän terve… vaikka toisaalta… mitä sekään muuttaa? Olen jo syvästi kiintynyt häneenkin, eikä mikään voi sitä estää tai vähentää.
Ei edes kova ikävä esikoista. En koskaan saa tietää miltä hän olisi näyttänyt isompana, minkä väriset silmät hänellä olisi ollut, ja minkälainen ääni. Joskus huomaan miettiväni tällaisia kun näen muita lapsia.
torstai 10. tammikuuta 2013
Uuden vuoden ajatuksia - ja motto uudelle vuodelle
Ensimmäistä kertaa uuden vuoden vaihtuminen sai minut kyyneliin. Kaikkien iloiset toivotukset „onnellista uutta vuotta“ tuntuivat samaan aikaan sekä lohdullisilta että pelottavilta.Tuleeko tästä vuodesta onnellinen?
Eihän vuodesta 2012 tullut lainkaan sellainen, kuin toivoin. Siitä piti tulla kaikista ihanin vuosi. Toivottu vauva tulossa, häät suunnitteilla... kaikki hyvin. Niin hyvin, että mietimme jopa yhdessä, kuinka hyvin asiat meillä ovatkaan. Ehkei sellaista olisi saanut sanoa ääneen? Mutta mielestämme olimme nöyriä, ja kiitollisia siitä mitä meillä oli. Emme kiittämättömiä ja sokeita, niinkuin jotkut tuntuvat olevan. Silti juuri meille sitten kävi näin. Voi, miksi juuri meille. Kyllähän tiesin, että tällaista tapahtuu, ja minulla oli välillä erilaisia pelkojakin raskauden aikana, mutta silti en olisi uskonut, että näin voisi käydä meille. Ei kai kukaan usko niin. Eihän elämää voi elää pelossa.
Olen lueskellut elämäntaidon kirjaa nimeltä « Kaikki on Hyvin » (Tom Lundberg). Kirja käsittelee sitä, kuinka selviytyä, kun elämä koettelee. Uskon, että olen kirjasta saanut hieman positiivista « potkua » eteenpäin, vaikka toisinaan jotkut esimerkit ja asiat ovat ärsyttäneet myös kovasti. Mm. Lause « Sen saat mihin uskot ». Niin, tai sitten en! Mutta, kyllä pohjimmainen ajatus silti on hyvä, se että pitää uskoa, että asiat menevät hyvin – ei tulevaisuus vaan ole yhtään parempi, vaikka jättäisin asioita tekemättä pelon takia. Mistään en voi olla varma, mutta uskon, että asiat kääntyy vielä hyvin päin.
Siksi elämä taas jatkuu, ja uskon taas, että tänä vuonna kaikki menee hyvin. Koetan olla onnellinen siitä mitä minulla yhä on, ja pitää siitä huolta. Minulla on lapseni menetyksestä lukuunottamatta ollut paljon onnea elämässäni, ja haluan uskoa että sitä on tulevaisuudessakin.
Joka vuosi minulla on ollut tapana tehdä „inventaario“ elämästäni joululomalla: mihin olen ollut sinä vuonna tyytyväinen, mitä olisin tehnyt toisin, mitä haluaisin seuraavalta vuodelta. Päätän ne asiat, mihin haluan panostaa, mitkä ovat tärkeitä. Konkreettisia tai vähemmän konkreettisia tavoitteita. Tämän vuodenvaihteen inventaario on vieläkin kesken – varsinkin viime vuoden osalta...
En voi sanoa, että vuosi oli kokonaisuudessaan huono. Oli niin paljon onnenhetkiä ennen esikoisen sairauden ilmenemistä. Ja monia hyviä asioita olen todennut elämässäni todennut olevan sen jälkeenkin – rakas mieheni, perheeni ja ystäväni ja lukemattomat muut asiat, jotka elämässäni kuitenkin on hyvin.
Kaipa tänä vuonna on keskityttävä pitämään « oma ruoho vihreänä » (Lundbergia lainaten). En kastele elämäni viherrystä tuhoavia rikkaruohoja, vaan kukkia ja ruohoa: niistä mistä pidän.
Aina ei pysty vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu, mutta omaan asenteeseensa pystyy vaikuttamaan. Meitä ei niinkään muuta se, mitä meille tapahtuu, vain se, miten asennoidumme asioihin. (Keskitysleiriltä selvinneen Viktor Frankl :in kehittämän Logoterapian yksi periaate)
Mottoni vuodelle 2013: Teen oman onneni, ja olen onnellinen muiden onnesta!
(Kuvalähde: http://www.etsy.com/listing/76208965/the-grass-is-greener-where-you-water-it )
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
