Uusi
raskauteni alkaa näkyä, ja sitä myötä onnittelut ja kyselyt. Monet iloiset
kommentit vetävät minut kuitenkin aika hiljaisiksi, tai sitten vain
poissaolevasti myötäilen.
„nyt olet
sitten ylittänyt ne riskiviikotkin »
muutama on onnitellut.
Niin, tottahan
se on, tämä raskaus näyttäisi lähteneen hyvin käyntiin, eikä mitään ongelmia
ole havaittu. Olen kiitollinen tästä.
Mutta.
Mutta.
Ei ne
riskiviikot meillä ole ohi, päinvastoin riskit pysyvät pelottavan korkealla. Kuin Venäläistä
rulettia.
Olimme perinnöllisyysneuvonnassa eilen, mutta oikeastaan emme saaneet mitään uutta tietoa esikoisen sairaudesta. Joku geeni pistää solut toimimaan väärin, niin etteivät ne tuota oikein energiaa. Kaunis päältä, mutta nopeasti toimintakyvytön sisältä. Samantyyppisiä sairauksia tunnetaan, mutta tätä esikoisen sairautta ei ainakaan vielä ole tunnistettu. Se on ehkä vielä nimetön. Tutkijat arvioivat kuitenkin, että sairaus on todennäköisesti „peittyvästi perinnöllinen“. Molemmat vanhemmat olisivat siis oireettomia taudin virhegeenin kantajia, ja 25% jälkeläisistä sairastuu, 50% tulee oireettomia geenivirheen kantajia ja 25% on terveitä. En kyllä oikein ymmärrä, miten tutkijat voivat arvioida mitään tällaista, kun geenivirhettä ei ole paikallistettu. Kuinka todennäköisesti näin on: onko tämä mahdollisuus suurempi kuin 1/200 000? Tällaisen luvun he antoivat todennäköisyydelle olla tämäntyyppisen geenivirheen kantaja. Eihän sekään ole kovinkaan todennäköistä, että kaksi tällaista ihmistä tapaa ja saa yhdessä lapsia? Miksi sitten sairaus olisi tullut lapselle sillä tieteellisesti todennäköisimmällä tavalla?!
Olisin kai halunnut kuulla, että esikoisen sairaus olikin „vaan“ jokin geenimutaatio hedelmöityksen aikana. Tai toisaalta, että sairaus olisi tunnistettu. Mutta, heti ensimmäisten tulosten saamisesta lähtien oli sellainen tunne, että tuskin tulemme vastauksia saamaan. Oireet eivät sopineet suoraan mihinkään tunnettuun samantapaiseen sairauteen.
Päädyimme mieheni kanssa yrittämään toista lasta jo pian menetyksen jälkeen. Ajattelimme, ettei tuska olisi vaikka vuoden päästä varmasti yhtään pienempi. Lääkäritkin sanoivat, että jos kyseessä olisi « tunnettu » sairaus, saisimme tulokset tarpeeksi ajoissa raskauden aikaisia testejä varten. Jos tuloksia ei silloin olisi, niin melko vähän luvattiin toivoa, että niitä joskus saataisiin. Tai ehkä joskus vuosien päästä, monien geenitutkimusten päästä. Tieteellä on geeneissä vielä paljon opiskeltavaa.
Lääkärit eivät lupaa mitään. He muistuttavat, että mitään varmuutta ei ole. Se on karkea kontrasti ekaan raskauteen, jossa vastaus kaikkiin kysymyksiin oli, että « ei ole mitään syytä huolehtia, kaikki on normaalisti ». Päätin siis ottaa tämän riskin, että voin elää sen kanssa. Se on ollut vaikeaa. Mutta elämässä ei ole koskaan varmuutta mistään kuitenkaan! En ollut valmis luopumaankaan lapsihaavesta.
Olimme perinnöllisyysneuvonnassa eilen, mutta oikeastaan emme saaneet mitään uutta tietoa esikoisen sairaudesta. Joku geeni pistää solut toimimaan väärin, niin etteivät ne tuota oikein energiaa. Kaunis päältä, mutta nopeasti toimintakyvytön sisältä. Samantyyppisiä sairauksia tunnetaan, mutta tätä esikoisen sairautta ei ainakaan vielä ole tunnistettu. Se on ehkä vielä nimetön. Tutkijat arvioivat kuitenkin, että sairaus on todennäköisesti „peittyvästi perinnöllinen“. Molemmat vanhemmat olisivat siis oireettomia taudin virhegeenin kantajia, ja 25% jälkeläisistä sairastuu, 50% tulee oireettomia geenivirheen kantajia ja 25% on terveitä. En kyllä oikein ymmärrä, miten tutkijat voivat arvioida mitään tällaista, kun geenivirhettä ei ole paikallistettu. Kuinka todennäköisesti näin on: onko tämä mahdollisuus suurempi kuin 1/200 000? Tällaisen luvun he antoivat todennäköisyydelle olla tämäntyyppisen geenivirheen kantaja. Eihän sekään ole kovinkaan todennäköistä, että kaksi tällaista ihmistä tapaa ja saa yhdessä lapsia? Miksi sitten sairaus olisi tullut lapselle sillä tieteellisesti todennäköisimmällä tavalla?!
Olisin kai halunnut kuulla, että esikoisen sairaus olikin „vaan“ jokin geenimutaatio hedelmöityksen aikana. Tai toisaalta, että sairaus olisi tunnistettu. Mutta, heti ensimmäisten tulosten saamisesta lähtien oli sellainen tunne, että tuskin tulemme vastauksia saamaan. Oireet eivät sopineet suoraan mihinkään tunnettuun samantapaiseen sairauteen.
Päädyimme mieheni kanssa yrittämään toista lasta jo pian menetyksen jälkeen. Ajattelimme, ettei tuska olisi vaikka vuoden päästä varmasti yhtään pienempi. Lääkäritkin sanoivat, että jos kyseessä olisi « tunnettu » sairaus, saisimme tulokset tarpeeksi ajoissa raskauden aikaisia testejä varten. Jos tuloksia ei silloin olisi, niin melko vähän luvattiin toivoa, että niitä joskus saataisiin. Tai ehkä joskus vuosien päästä, monien geenitutkimusten päästä. Tieteellä on geeneissä vielä paljon opiskeltavaa.
Lääkärit eivät lupaa mitään. He muistuttavat, että mitään varmuutta ei ole. Se on karkea kontrasti ekaan raskauteen, jossa vastaus kaikkiin kysymyksiin oli, että « ei ole mitään syytä huolehtia, kaikki on normaalisti ». Päätin siis ottaa tämän riskin, että voin elää sen kanssa. Se on ollut vaikeaa. Mutta elämässä ei ole koskaan varmuutta mistään kuitenkaan!
Geenivirhettä ei ole meillä siis tunnistettu, joten tämä
raskaus menee ilman testauksen mahdollisuutta, kun sairaus näkyy niin vähän
ulkoisesti, jos lainkaan. En halua uskoa 1/4 mahdollisuuteen menettää toinenkin
lapsi. Kieltäydyn yksinkertaisesti nyt täysin tästä ajatuksesta. Syljen se tänne blogiin, ja toivon, että unohdan sen kokonaan. Onko minun kerrottava siitä läheisille? Voiko
ajatukset estää ja lääketieteelliset tulokset kieltää? Niin päätin tehdä parhaani mukaan. En vain yksinkertaisesti
usko, että tästä sairaudesta tiedetään tarpeeksi… ja en kuitenkaan voi tehdä mitään. Tartun siis täysillä siihen mahdollisuuteen, että tämä kasvamassa oleva
pienokainen olisi terve. Haluan elää, ihan kuin mitään pahaa ei voisi tapahtua. Eihän se ole kovin
todennäköistä, että jotain pahaa tapahtuisi, eihän..?! Haluan nauttia raskaudesta,
lapsesta jonka liikkeitä ehkä pian alan jo tuntemaan. Pojasta, jolle meillä
olisi jo nimikin mielessä. Miten voisinkaan olla ihan kuin en olisi raskaana? Se näkyy ja tuntuu...
Tänään on siis hyvä päivä. On, vaikka kirjoitan asiasta,
joka on itselleni ehkä kaikista vaikein asia sietää. Mutta, koska on hyvä
päivä, ajattelen, että pakkohan se on. Koen, että minulla ei ole muuta
vaihtoehtoa kuin heittäytyä kohtalon vietäväksi ja toivoa parasta. En voi tehdä mitään asialle seuraavaan kuuteen
kuukauteen. Todennäköisesti vasta syntymän jälkeen voidaan todeta onko tämä
pikkuveli terve (siis tämän saman sairauden osalta). Outoa, että kuukausia jatkuneen kipuilun jälkeen,
tuntuu nyt hieman siltä, että pystyn elämään tämän asian kanssa - muutenkin kuin vain "odottaen". Minun elämäni on nyt vaan näin. Suurella
osalla ihmisistä raskauden suuret riskit loppuvat ensimmäisen kolmanneksen
jälkeen. Ei minulla.
Olen koettanut miettiä asiaa myös hieman eri näkökulmista. En ole kokenut lapsettomuutta, mutta koska tunnen monia tällaisia pariskuntia, olin huolissani, kuinkakohan helposti meillä raskaus lähtee käyntiin – se ei tuntunut mitenkään itsestään selvältä asialta. Nyt kun näistä todennäköisyyksistä täällä puhun, niin mietin, että onhan lapsettomuus ja toistuvat keskenmenot melko yleisiä. Ei se kuitenkaan tee niistä sen helpompi asioita. Ne ovat monille valtavan suuria menetyksiä. Olenko heidän silmissä onnekas, koska olen saanut kokea yhden lapsen syntymän, vaikka en tätä lasta saanutkaan pitää?
Mielestäni olen, mielestäni jokainen elämä on ihme. En silti toivoisi tätä kokemusta kenellekään. Ristiriitaista? Ehkä, mutta on se vaan niin vaikeaa luopua jostain niin ihmeellisestä. Tiedättekös. Rakastan jo tätä pienen pientä uutta ihmettä, jota kannan sisälläni. Näemmä rikki revittykin sydän kykenee. Ihan mihin vaan. Ainakin joinakin päivinä.