Sanoja, joita en kestä kuulla

Viime viikolla järjestimme mieheni kanssa juhlat. Oli ihanaa, kun oli hyviä ystäviä ympärillä. Ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Iltani huipentui romanttiseen hetkeen hidasta kappaletta mieheni kanssa tanssien, tunsin oloni niin onnelliseksi, että kyyneleet nousivat silmiin.

Sitten eräs nainen, miespuolisen kaverini kumppani, pilasi onnellisen hetkeni (ja seuraavat päivät).
Todettuaan iloisesti, että kuinka ihanaa nähdä minut ja mieheni niin onnellisena, hän yhtäkkiä kysyikin, mihin sairauteen esikoinen kuoli. Päätin vastata suoraan, niinkuin yleensäkin, vaikka mieli teki sanoa, että puhutaan siitä mielummin seuraavana päivänä. Vieläkin harmittaa, etten lykännyt aihetta toiseen hetkeen. Sillä, koska kuten yleensä, kun en halua keskustella enempää aiheesta, kerroin vain lyhyesti sairaudesta, ja päätin sen nopeasti lauseeseen « olemme positiivisin mielin pikkuveljen suhteen, ja toivomme parasta », niin en osannut odottaa yhtä inhottavia vastauksia häneltä:
Hän ei ottanutkaan positiivista näkökantaa ja onnentoivotus-mieltä, niinkuin yleensä kaikki, joille olen asiasta kertonut. Ei: sen sijaan hän sanoi jotain tyyliin «no jos tämäkin lapsi kuolee, niin teille ei varmaan ole lasta tarkoitettu – että kannattaa sitten hyväksyä se ». Olin aika järkyttynyt tästä, mutta sain sanotuksi, että emme halua ajatella asia noin negatiivisesti. Mutta siihenkin hän vastasi: «Ok, teidän pitää sitten yrittää vielä kolmannen kerran joo». Teki mieli kiljua jotain päin naamaa ("haloo, tämä lapsi ei ole kuollut, ja toivottavasti ei kuolekaan, ja on kuule vähän isompi asia kun tunnut ymmärtävän!") mutta en järkytykseltäni edes kyennyt reagoimaan muuta kuin "joo", ja torjuin asian jotenkin mielestäni loppuillaksi. Mutta sen jälkeen se on palannut yhä uudestaan kummittelemaan mieleen. Tuntuu, että hän ikäänkuin « ennusti », että tämäkin lapsi kuolisi! Miksi hän suhtautui asiaan niin negatiivisesti? Miksi juuri tuona iltana ja hetkenä? Varsinainen pahan ilman lintu! Hän on ainoa, joka on sanonut jotain pahaa pikkuveljen tulevaisuuteen liittyen – jos se käy toteen, niin hän on silmissäni suorastaan « paholainen ».
Tällaisiä äärimmäisiä ajatuksia ja tunteita nämä pari lausetta minussa saa mieleen. Niin, on asioita, joita en todellakaan halua kuulla – en kestä kuulla.
Eikö tämä nainen voinut mitenkään muka arvata, kuinka kamalalta hänen sanansa minulle kuulostivat, ja kuinka kipeään kohtaan hän osuu ? Mikä lie tämän naisen syy puhua aiheesta tuolla tavalla ? Onko hän joskus menettänyt lapsia, onko hän jäänyt lapsettomaksi vastoin tahtoaan ? Jotenkin tuntuu, että hän teki tuon tarkoituksella ?
Olen hänelle yhä hirveän vihainen siitä, että hän pilasi onnellisen iltani ja juhlamieleni. Hänen sanat ovat siitä illasta päällimmäisenä mielessä. Silti hymyilin hänellekin sitten kiitokset kivasta illasta jne...
Olen miettinyt, että pitäisikö sanoa hänelle tai hänen miehelle asiasta, mutta toisaalta en enää halua enää edes nähdä häntä. En ole varma, että hän näki tai tajusi, minkälaisen tunnemyrräkän minussa aiheutti. Mutta pakkohan hänen oli arvata !? Mielessäni hänestä tuli heti idiootti, jota en kutsu enää kotiini.
Että näin: ensimmäinen ihmissuhteeni, jonka haluan katkaista liittyen esikoisen menetykseen… ei nyt voisi vähempää kiinnostaa nähdä häntä, tai edes kaveriani enää. Kunpa tämä pintaan noussut pelko  ja tuska nyt äkkiä häviäisi, ja aika kultaisi muistot, niin että illan ihanat hetken tulisivat päällimmäisinä mieleen.