Hyvää Joulua. Tässä muutamia itseäni koskettavia joululauluja <3
torstai 20. joulukuuta 2012
Hyvää Joulua
Siirryn joulun viettoon, ja netti ja blogi jäänee vähemmälle.
Hyvää Joulua. Tässä muutamia itseäni koskettavia joululauluja <3
Hyvää Joulua. Tässä muutamia itseäni koskettavia joululauluja <3
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
Esikoinen ajatuksissa
Olen puhunut esikoisesta, raskaudesta, elämästä ja hänen menetyksestä monien kanssa viime viikkoina. Päällimmäisin tunteeni on kai kaipaus, ja toisaalta ylpeys komeasta pojasta. Ja suru omasta menetyksestäni - menetin hänet sekä kaikki häneen ja tulevaisuuteen kohdistuneet toiveet. Olimme raivanneet elämäämme ison tilan häntä varten, loppuelämäksemme. Mutta hän olikin kanssamme vain raskausajan ja muutaman päivän ja sitten meille jäi vain tyhjyys ja epäusko. Suru, mutta myös muistot lyhyestä uskomattomasta onnesta.
Kun näen samoihin aikoihin syntyneitä ystävieni lapsia, mietin välillä, että esikoinenkin olisi nyt tuon ikäinen. En kuitenkaan osaa ajatella, että kunpa hän olisi tässä ja nyt. Ei hän voisi, hän oli niin kovin sairas. Hänen sairautta ei osata parantaa. Synnyttyään hänen kuntonsa heikkeni aivan silmissä, enkä voinut tehdä muuta kuin koettaa näyttää rakkautta ja antaa turvaa läsnäolollani. Hänellä oli paha olla, enkä halunnut hänen kärsivän enää yhtään enempää. En voi ikinä unohtaa hänen viimeisiä hetkiään sylissäni. Hän vain nukkui pois heti kun hengityskone irroitettiin, ilmeenkään värähtämättä, ei jaksanut enää. Kuinka vaikeaa olikaan sanoa hänelle hyvästit, tuntui että olisin voinut jäädä siihen istumaan loputtomiin. Olin kuitenkin myös helpottunut hänen puolestaan, kun tiesin, että hänen taistelu ja kivut ovat ohi. Kuinka lapseensa voikin rakastua tuolla tavalla, en edes tiennyt sellaisten tunteiden olemassaolosta. Mutta esikoinen on poissa, ja osa sydäntäni särkynyt sirpaleiksi. Jatkan niiden keräilyä, vaikka se ei muuta mennyttä - ehkä saan niistä koottua sen mosaiikin. Onnensirpaleista ei tule enää se sama onni, mutta ehkä kuitenkin joku päivä jotakin muuta kaunista?
tiistai 18. joulukuuta 2012
Ahdistus - ja suorat sanat tunkeileville sukulaisille...?
Voi ei, kauhea ahdistus iski kun tajusin, että vain muutaman päivän päästä lähdemme mieheni sukulaisten luokse joulun viettoon. Sinänsä se on kivaa, mutta siinä kun juurikin on yksi mutta.
Minun on kohdattava lähisukulainen, "täti", jonka tapa analysoida asioitani (puhelimessa) on viime aikoina tuntunut pahalta. En esikoisen raskaudenkaan aikana oikein pitänyt hänen kommenteistaan esim. painonnousuuni liittyen. Nyt heti kun hän kuuli uudesta raskaudesta, ja kuulumisistani mieheltäni niin alkoivat nämä minusta suunnattoman pahalta tuntuvat analyysit:
"ai sinua ei väsytä niin paljon kuin viime raskaudessa, se on varmaan hyvä merkki - että tämä lapsi on nyt terve kun ei ime kaikkea energiaa äidistä",
"ai, vatsa on tullut heti esiin, noniin se varmaan tarkoittaa, että lapsesta kasvaa isompi",
"ai, olet ehkä tuntenut jo liikkeitäkin - no minähän sanoin, että minun mielestä se sinun esikoinen liikkui epänormaalin vähän" jne jne.
Tuntuu aivan kamalalta nämä analyysit minun raskauksistani. Hänelle ei tule mieleen kysyä tai kuunnella minun ajatuksiani asioista, mielestäni hänen analyyseissä kun ei ole mitään järkeä. Mutta ilmeisesti kaikki mikä poikkeaa hänen omista kokemuksistaan jotenkin, ovat hänestä epänormaaleja tai vähintäänkin epäilyttäviä. Luulen, että hän puhelee tuollaisia, koska se on hänen tapansa purkaa omia pelkojaan - hänkin otti esikoisen kuoleman rankasti. Olenkin koettanut ymmärtää. Mutta itsestäni tuntuu, ettei hän koetakaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu tuollaiset kommentit? Minusta nuo tuntuvat nimittäin siltä, että ihan kuin minun olisi pitänyt arvata, että jokin oli vialla - vaikka esikoisen raskaus sujui ainakin lääkärien mukaan täysin normaalisti. Ikäänkuin, että olisin epäonnistunut "tehtävässäni" synnyttää terve lapsi. Tekisi mieli huutaa tälle tädille päin naamaa, että olisi hiljaa, jos ei kerran kuitenkaan voi lääkäreitä paremmin kertoa, onko pikkuvelikään terve. En halua analysoida raskauttani, en halua miettiä koko sairauden toistumisen mahdollisuutta! En halua, en voi elää tässä hetkessä jos mietin yhtään koko asiaa! Haluan unohtaa sen! Ja mitä esikoiseen tulee, niin muistelen mielummin raskautta niinkuin sen itse olen kokenut, enkä listana mahdollisia ennakkovaroituksia (joita en edes sellaisena ajatellut, eikä todella ollut syytäkään).
"Tädin" puolustukseksi on todettava, että hänen suorapuheisuudestaan oli suurta apua esikoisen kuoleman jälkeen, kun hän uskalsi puhua minulle suoraan kaikkien muiden ollessa vähän liiankin varovaisia. Teki hyvää keskustella kiivaasti ihan muistakin asioista hänen kanssaan. Kaikessa on puolensa, eikä hän varmasti nytkään pahaa tarkoita.
Koetan nyt jotenkin valmistautua siihen, että uusi raskauteni väkisinkin nousee suvun puheenaiheeksi, jotta jotenkin sietäisin muutkin ahdistavat tilanteet. Olen päättänyt sanoa suoraan, jos en halua jostain aiheesta puhua tai edes kuulla - ainakaan illallispöydässä. Luulisi heidän ymmärtävän... Mutta tiedän, että omia suoria sanojani seuraa minun kyyneleet, ja kiusaantunut tunnelma :( No, kaipa tuostakin taas selviää. Esikoisen sairaudesta (ja sen toistumisen mahdollisuudesta) puhuminen vaan vetää mieleni väkisinkin matalaksi tuntikausiksi :( - eikä siitä oikeasti ole itselleni mitään hyötyä ainakaan tällä hetkellä. Onneksi näen kohta ystäväni, niin tämä päivä on varmaan pelastettu enemmältä ahdistukselta kun saan ajatuksen muualle.
Oi, ihanat & kamalat mutta silti kovin rakkaat sukulaiset...
Minun on kohdattava lähisukulainen, "täti", jonka tapa analysoida asioitani (puhelimessa) on viime aikoina tuntunut pahalta. En esikoisen raskaudenkaan aikana oikein pitänyt hänen kommenteistaan esim. painonnousuuni liittyen. Nyt heti kun hän kuuli uudesta raskaudesta, ja kuulumisistani mieheltäni niin alkoivat nämä minusta suunnattoman pahalta tuntuvat analyysit:
"ai sinua ei väsytä niin paljon kuin viime raskaudessa, se on varmaan hyvä merkki - että tämä lapsi on nyt terve kun ei ime kaikkea energiaa äidistä",
"ai, vatsa on tullut heti esiin, noniin se varmaan tarkoittaa, että lapsesta kasvaa isompi",
"ai, olet ehkä tuntenut jo liikkeitäkin - no minähän sanoin, että minun mielestä se sinun esikoinen liikkui epänormaalin vähän" jne jne.
Tuntuu aivan kamalalta nämä analyysit minun raskauksistani. Hänelle ei tule mieleen kysyä tai kuunnella minun ajatuksiani asioista, mielestäni hänen analyyseissä kun ei ole mitään järkeä. Mutta ilmeisesti kaikki mikä poikkeaa hänen omista kokemuksistaan jotenkin, ovat hänestä epänormaaleja tai vähintäänkin epäilyttäviä. Luulen, että hän puhelee tuollaisia, koska se on hänen tapansa purkaa omia pelkojaan - hänkin otti esikoisen kuoleman rankasti. Olenkin koettanut ymmärtää. Mutta itsestäni tuntuu, ettei hän koetakaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu tuollaiset kommentit? Minusta nuo tuntuvat nimittäin siltä, että ihan kuin minun olisi pitänyt arvata, että jokin oli vialla - vaikka esikoisen raskaus sujui ainakin lääkärien mukaan täysin normaalisti. Ikäänkuin, että olisin epäonnistunut "tehtävässäni" synnyttää terve lapsi. Tekisi mieli huutaa tälle tädille päin naamaa, että olisi hiljaa, jos ei kerran kuitenkaan voi lääkäreitä paremmin kertoa, onko pikkuvelikään terve. En halua analysoida raskauttani, en halua miettiä koko sairauden toistumisen mahdollisuutta! En halua, en voi elää tässä hetkessä jos mietin yhtään koko asiaa! Haluan unohtaa sen! Ja mitä esikoiseen tulee, niin muistelen mielummin raskautta niinkuin sen itse olen kokenut, enkä listana mahdollisia ennakkovaroituksia (joita en edes sellaisena ajatellut, eikä todella ollut syytäkään).
"Tädin" puolustukseksi on todettava, että hänen suorapuheisuudestaan oli suurta apua esikoisen kuoleman jälkeen, kun hän uskalsi puhua minulle suoraan kaikkien muiden ollessa vähän liiankin varovaisia. Teki hyvää keskustella kiivaasti ihan muistakin asioista hänen kanssaan. Kaikessa on puolensa, eikä hän varmasti nytkään pahaa tarkoita.
Koetan nyt jotenkin valmistautua siihen, että uusi raskauteni väkisinkin nousee suvun puheenaiheeksi, jotta jotenkin sietäisin muutkin ahdistavat tilanteet. Olen päättänyt sanoa suoraan, jos en halua jostain aiheesta puhua tai edes kuulla - ainakaan illallispöydässä. Luulisi heidän ymmärtävän... Mutta tiedän, että omia suoria sanojani seuraa minun kyyneleet, ja kiusaantunut tunnelma :( No, kaipa tuostakin taas selviää. Esikoisen sairaudesta (ja sen toistumisen mahdollisuudesta) puhuminen vaan vetää mieleni väkisinkin matalaksi tuntikausiksi :( - eikä siitä oikeasti ole itselleni mitään hyötyä ainakaan tällä hetkellä. Onneksi näen kohta ystäväni, niin tämä päivä on varmaan pelastettu enemmältä ahdistukselta kun saan ajatuksen muualle.
Oi, ihanat & kamalat mutta silti kovin rakkaat sukulaiset...
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
Ketä oikein suren? Sirpaleista mosaiikki...
Olen miettinyt surua ja surutyötä. Monesti on tuntunut, että vauvan/lapsen menettäneen oletaan surevan jotenkin tietyllä tavalla. Olen koettanut olla välittämättä tällaisista ajatuksista, sillä kyllä minä tiedän mitä olen kokenut – ei joku muu.
Taas tällä viikolla, eräs ystäväni sanoi ymmärtäväiseen sävyyn, että “oman lapsen kuolemasta ei varmasti koskaan pääse ylitse”. Jäin miettimään tätä, mitä se tarkoittaa. Se tuntuu nimittäin itsestäni jotenkin tuomiolta: “etten enää koskaan voi olla normaali”. En kuitenkaan koe olevani epänormaali. Mitä tarkoittaa ylitsepääseminen? Mielestäni se tarkoittaa, että hyväksyn tapahtuneen, että se on osa elämääni, ja että oman elämäni kuuluu jatkua.
Ei se kuitenkaan tarkoita, että olisin unohtanut esikoiseni. Kuinka voisinkaan. Tavallaan kuitenkin haluan vaalia mahdollisimman onnellisia muistoja häneen liittyen, vaikka niissä onkin usein haikea tai kovakin kaipuu mukana.
Kun pian esikoiseni kuoleman jälkeen sain viestejä ystäviltäni ja perheeltäni, muutamat niistä ovat jääneet erityisesti mieleen, ja varmasti auttaneet jaksamaan. Pidin silloin erityisesti kannustavista ja rohkaisevista viesteistä, kai halusin olla “positiivinen”, ja kuulla että todella pystyn siihen (jos muut siihen uskovat, miksi en minäkin…!) Saan näistä viesteistä yhä uskoa ja voimaa, että “teen oikein”.
“ Tuo mitä kirjoitit asioiden ennakkoon murehtimisesta sekä elämän liiallisesta suunnittelusta on aivan totta. Me ei voida vaikuttaa siihen mitä meille tai meidän läheisille tapahtuu, mutta me voidaan vaikuttaa siihen miten me reagoidaan näissä tilanteissa. Mun mielestä kaikkein parhaiten elämän ylä- ja alamäistä selviävät ne, joilla on kyky sopeutua uusiin tilanteisiin. Ne tyypit ei jää tuleen makaamaan vaan nostavat pään pystyyn ja toimivat, vaikka aluksi hammasta purren ja kyynel silmäkulmassa. Ne tyypit ovat hurjan rohkeita ja mun mielestä sä oot juuri sellainen tyyppi. Oon ihan varma, että sun eteen tulee vielä jossain vaiheessa ihania onnenhetkiä ja voin luvata, että ne tuntuvat tämän koettelemuksen jälkeen ainakin tuhat kertaa suuremmilta ja syvemmiltä! »
« Sinulla on mahtava asenne! Elämä tosiaan jatkuu, vaikka sitten tunti kerrallaan, jos ei muuten. Kannattaa puhua ystävien, sukulaisten tai vaikka tuntemattomien ihmisten kanssa ja yrittää elää normaalia elämää, jotta ei eristäydy ja lopeta itse elämistä. »
« Esikoisella on teidän sydämissänne aina paikka »
« teidän pieni on nyt enkeli. Hän on onnellinen siellä missä on. Älä itke, älä olen surullinen – olen tukenasi.
Mietin, miten olen aikaisemmin itse koettanut lohduttaa läheisiään menettäneitä ihmisiä. Muistan sanoneeni, että heillä on nyt varmasti hyvä olla, ja että he toivoisivat varmasti että heitä ei liikaa surtaisi, vaan että elämä jatkuisi. Se kuulostaa itsestänikin yhä lohdulliselta.
Eräs lähisukulainen kertoi minulle pohtineensa myös surua suuren menetyksensä jälkeen, ja päätyneensä miettimään, että «ketä oikein suree ?» : «Kysyin itseltäni, että ketä oikein suren. Tulin siihen tulokseen, että itseäni. En voi surra menettämääni henkilöä, hän ei ole enää täällä. Hän ei tiedä sitä, hän ei hyödy siitä.»
Niinpä, olen samaa mieltä. Suren itseäni, sitä osaa itsestäni, jonka menetin. Psykologini oli vielä konkreettisempi : «suret kuin olisit menettänyt ruuminjäseneni, osan itseäsi». Onhan se tavallaan niin, sillä eikö äiti ja lapsi ole jonkin aikaa jonkinlainen symbioosi, ja eikö lapsi symbolisoi omaa tulevaisuutta, ainakin liity siihen kiinteästi?
Totesin, että olen menettänyt osan «sydäntäni» lapseni myötä. Se on lopullisesti sirpaleina. Minun on hyväksyttävä se, ja elettävä sen kanssa. Rakennettava siitä vähitellen mosaiikki, kaunis muisto. Sydän, joka osaa rakastaa täysillä.
Kun menetin sitten myös työni, se oli kuin jalkani olisivat halvaantuneet myös. Tiesin, että ne voisi vielä joku päivä parantaa, mutta liikkeelle en päässyt…
Kun menetin sitten myös työni, se oli kuin jalkani olisivat halvaantuneet myös. Tiesin, että ne voisi vielä joku päivä parantaa, mutta liikkeelle en päässyt…
Nämä ajatukset tukevat omaa tapaani tehdä surutyötä.
Mielestäni suru on sitä kipua, joka pitää käydä läpi, kun menettää jotakin itselleen tärkeää. Kaikki ne muistot, unelmat ja ajatukset pitää miettiä uudestaan, elämä ilman häntä. Jostain on luovuttava, jotta tilaa on jollekin uudelle. Onko julmaa sanoa, että surutyö on osin unohtamista? Mutta kuinka paljon tämä luopuminen tekeekään välillä kipeää! Juuri siksi en usko, että siihen pitää takertua yhtään enempää kuin on todella tarpeen.
Itselleni oman lapsen menettäminen muistutti, kuinka ihmeellisiä asioita luonto ja elämä ovat, eikä niin omassa kontrollissa kuin haluaisi luulla. Toisaalta juuri siksi on ihan turha mitään murehtia etukäteenkään, vaan koettaa nauttia siitä mitä nyt on. Pitää vaan yhä uskoa tulevaan, ja siihen että niitä onnenhetkiä on odotettavissa jossain toisessa muodossa, joskus toiste.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Onnen ja vapauden tunnetta
Uskomatonta: hyvät fiilikseni jatkuvat. Haaveilen tulevasta positiivisin mielin, tunnen syventyvää rakkautta pientä elämänalkua kohtaan, ja harmaita pilviä ei ole taivaalla tänäänkään. Tuntuu, että voin lentää vapaana, etten ole siellä häkissä, missä olen ollut viime kuukaudet.
Onnentunne ei johdu pelkästään uudesta raskaudesta. Se johtuu monesta asiasta, vaikka tuo on päällimmäisenä mielessä. Minua hieman huolettaa, että raskaudesta kirjoitaminen vain satuttaa niitä kohtalotovereita, jotka vielä vasta haaveilevat uudesta raskaudesta, tai tietävät sen vaikeaksi. En haluaisi kirjoituksieni aiheuttavan pahaa mieltä kenellekään. Haluaisin iloita tästä tunteesta. Tänään, hetken ajan, "kaikki" on hyvin.
Jos miettisi järjellä, niin voisi sanoa, että on aivan liian aikaista iloita raskaudesta näin aikaisin. Mitä tahansahan voi tapahtua, eikä se ole itsestäänselvyys, että kaikki menee hyvin. Niin, eihän se ole, tiedän sen. Ei mikään ole itsestäänselvyys, aina voi tapahtua jotain, mikä kääntää elämän ylösalaisin. Mutta lukuunottamatta normaalia varovaisuutta ja huolenpitoa itsestä ja läheisistä, en usko, että voin mitenkään vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuus tuo taas kohdalle. Miksi en siis koettaisi nauttia tästä hetkestä, vaikka sen onni muodostuukin osin tulevaisuuden toiveista? Se onni on kuitenkin tässä ja nyt. Ehkä se on ainoa, mitä saan - enkö voisi siis koettaa nauttia siitä? Tiedän, että minulla on jotain tällä hetkellä, mistä saan olla erittäin kiitollinen.
Olen kai myös viimein hyväksynyt sen, ettei muutkaan suunnitelmat menneet niinkuin piti. Menetin myös unelmatyöni äitiysloman jälkeen, eikä minulla ollutkaan tuttua arkea, minne palata shokin jälkeen. Se oli mielestäni epäinhimillistä, vaikka työmaailman kovuus on tullut tutuksi ennenkin. En voi vaikuttaa näihin asioihin enää, koetan siis kerätä tästä päivästä jotain voimaa ja iloa, ja huomisesta, ja ylihuomisesta. Niin paljon kuin vaan voin, ja toivoa, että tulevaisuus tuo tullessaan enemmän hyvää kuin pahaa.
Masennukseni pahin terä kaatui kai silloin, kun kuulin ystäväni vauvan syntyneen pikkupikku-keskosena, ja alkuun pelkäsimme pahinta. Säikähdin kamalasti, ja keskityin itseni sijaan ystävääni. Sanoin, että esikoisella on kyllä aivan tarpeeksi leikkikavereita siellä jossain, ei sinne tarvita tätä tyttöstä myös. Ei onneksi tarvittukaan. Toinen ystäväni kertoi uupuneena unettomuudestaan ja lapsettomuudestaan, jotka ovat jatkuneet pitkään, ja jotka vievät häneltä syövyttäen voimia - mutta loppua ei näy. Lääkärit eivät osaa auttaa mitenkään. Huomasin ajattelevani, että minulla on sentään niin monta asiaa hyvin. Kunpa voisin auttaa heitä heidän ongelmissaan ja antaa voimia eteenpäin! En tiedä voinko, mutta huomasin, että yrittäminenkin auttoi ainakin itseäni. Se muistutti, että en ole erityisen epäonnekas, elämä nyt vaan on tällaista: "tasapainoilua kärsimyksen ja tylsistymisen välillä ja jotain onnenpilkahduksia siellä välissä". Tarvitsee vain kysyä tai kuunnella, niin huomaa, miten paljon ihmiset ovat erilaisia vaikeitakin asioita kokeneet. Se ei tietenkään ole kivaa kuulla, mutta avartaa hieman näkökulmaa.
Itse kirjoitin kaikille ystäville ja läheisimmille tutuille ja sukulaisille pitkähkön sähköpostin pian esikoisen kuoleman jälkeen. Kerroin, mitä oli tapahtunut, ja tunteistamme, mm. että toivomme heidän näyttävän meille, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta - ja kertovan meille myös onnestaan (monet ystävät olivat raskaana). Sainkin vastauksena monia kertomuksia vaikeista kokemuksista ja niistä selviämisestä. Ja niitä onnellisia kertomuksia myös. Olin pitkään sanaton, siitä kuinka sokea olin siihen asti ollut monista asioista. Ja luottamuksesta, jota minulle annettiin. Opin näistä ihmisistä ja elämästä enemmän kuin koskaan siihen asti. Opin myös avaamaan silmäni. Se ehti tässä välillä vähän unohtua, mutta nyt koetan taas muistaa. Elämä antaa, elämä ottaa.
Toivottavasti voisin tartuttaa tästä positiivisuuden puuskasta jotain myös jokaisen lukijani päivään!
t. Kisu
Onnentunne ei johdu pelkästään uudesta raskaudesta. Se johtuu monesta asiasta, vaikka tuo on päällimmäisenä mielessä. Minua hieman huolettaa, että raskaudesta kirjoitaminen vain satuttaa niitä kohtalotovereita, jotka vielä vasta haaveilevat uudesta raskaudesta, tai tietävät sen vaikeaksi. En haluaisi kirjoituksieni aiheuttavan pahaa mieltä kenellekään. Haluaisin iloita tästä tunteesta. Tänään, hetken ajan, "kaikki" on hyvin.
Jos miettisi järjellä, niin voisi sanoa, että on aivan liian aikaista iloita raskaudesta näin aikaisin. Mitä tahansahan voi tapahtua, eikä se ole itsestäänselvyys, että kaikki menee hyvin. Niin, eihän se ole, tiedän sen. Ei mikään ole itsestäänselvyys, aina voi tapahtua jotain, mikä kääntää elämän ylösalaisin. Mutta lukuunottamatta normaalia varovaisuutta ja huolenpitoa itsestä ja läheisistä, en usko, että voin mitenkään vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuus tuo taas kohdalle. Miksi en siis koettaisi nauttia tästä hetkestä, vaikka sen onni muodostuukin osin tulevaisuuden toiveista? Se onni on kuitenkin tässä ja nyt. Ehkä se on ainoa, mitä saan - enkö voisi siis koettaa nauttia siitä? Tiedän, että minulla on jotain tällä hetkellä, mistä saan olla erittäin kiitollinen.
Masennukseni pahin terä kaatui kai silloin, kun kuulin ystäväni vauvan syntyneen pikkupikku-keskosena, ja alkuun pelkäsimme pahinta. Säikähdin kamalasti, ja keskityin itseni sijaan ystävääni. Sanoin, että esikoisella on kyllä aivan tarpeeksi leikkikavereita siellä jossain, ei sinne tarvita tätä tyttöstä myös. Ei onneksi tarvittukaan. Toinen ystäväni kertoi uupuneena unettomuudestaan ja lapsettomuudestaan, jotka ovat jatkuneet pitkään, ja jotka vievät häneltä syövyttäen voimia - mutta loppua ei näy. Lääkärit eivät osaa auttaa mitenkään. Huomasin ajattelevani, että minulla on sentään niin monta asiaa hyvin. Kunpa voisin auttaa heitä heidän ongelmissaan ja antaa voimia eteenpäin! En tiedä voinko, mutta huomasin, että yrittäminenkin auttoi ainakin itseäni. Se muistutti, että en ole erityisen epäonnekas, elämä nyt vaan on tällaista: "tasapainoilua kärsimyksen ja tylsistymisen välillä ja jotain onnenpilkahduksia siellä välissä". Tarvitsee vain kysyä tai kuunnella, niin huomaa, miten paljon ihmiset ovat erilaisia vaikeitakin asioita kokeneet. Se ei tietenkään ole kivaa kuulla, mutta avartaa hieman näkökulmaa.
Itse kirjoitin kaikille ystäville ja läheisimmille tutuille ja sukulaisille pitkähkön sähköpostin pian esikoisen kuoleman jälkeen. Kerroin, mitä oli tapahtunut, ja tunteistamme, mm. että toivomme heidän näyttävän meille, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta - ja kertovan meille myös onnestaan (monet ystävät olivat raskaana). Sainkin vastauksena monia kertomuksia vaikeista kokemuksista ja niistä selviämisestä. Ja niitä onnellisia kertomuksia myös. Olin pitkään sanaton, siitä kuinka sokea olin siihen asti ollut monista asioista. Ja luottamuksesta, jota minulle annettiin. Opin näistä ihmisistä ja elämästä enemmän kuin koskaan siihen asti. Opin myös avaamaan silmäni. Se ehti tässä välillä vähän unohtua, mutta nyt koetan taas muistaa. Elämä antaa, elämä ottaa.
Toivottavasti voisin tartuttaa tästä positiivisuuden puuskasta jotain myös jokaisen lukijani päivään!
t. Kisu
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Turha terapia? Väärä terapeutti?
Ahdistava vierailu psykoterapeuttini luona taas. Olen jo pitkän aikaa miettinyt, että lopetan nuo vierailut, kun inhottaa jo etukäteen ajatus mennä sinne ja on aina masentunut ja ahdistava olo kun lähtee pois sieltä. Olen kuitenkin jatkanut, jotta on joku paikka "minne purkaa pahimmat höyryt". Ehkä se siihen tarkoitukseen onkin toiminut, niin että "höyryjä" purkautuu vähemmän mieheen esimerkiksi. Mutta nyt taas tuntuu siltä, että pitäisi haukkua terapeutti jollekin. En vain yksinkertaisesti pidä hänestä. Tuntuu että hän kyselee välillä ihan tyhmiä kysymyksiä, ja kääntää sanomani asiat väärin päin. Tai antaa turhia neuvoja tyyliin, että "pitäisi koettaa olla tuntematta syyllisyyttä, jos ei saa aikaan asioita, joita pitää tärkeänä". Pitäisi, jaa miten sellainen tehdään? Ja entäs jos se onkin "hyvää syyllisyyttä", joka antaa potkua tehdä jotain, mistä tuleekin sitten hyvä mieli? Parempiko sitä olisi hyväksyä täydellinen saamattomuus, jäädä makaamaan sänkyyn loputtomiin? Onko se hyvä asia sallia itselleen myös ne asiat, jotka eivät varmastikaan tee hyvää? En usko. Omien voimien mukaan toki... mutta uskon vakaasti, että itseä pitää koettaa potkia eteenpäin. Vai eikö?
Tuntuu, ettei terapiasta lähtiessä minulla ole mitään uusia ajatusmalleja, jotka voisivat auttaa eteenpäin. Tuntuu, että terapeutti ei ymmärrä yhtään mitään. Taas mietin, että onkohan tuo aivan turhaa? Kuuluisiko terapeutista pitää? Paranisiko asia vaihtamalla?
Voisi ajatella, että on normaalia, että on huono olo terapian jälkeen, kun olen kaivanut mielestäni esiin kaikki mahdolliset vaikeat asiat. Mutta auttaako se edes, vai onko vain turhaa haavojen availua? En todellakaan tiedä.
Onpas tässä kysymyksiä. Mielellään lukisin muiden mielipiteitä ja kokemuksia näihin liittyen. Vaikka tietysti se on kovin henkilökohtaista varmasti.
Nyt lähden ulkoilemaan lumipyryyn. Jaksaa jaksaa, hop hop... Sen jälkeen kuumaan kylpyyn, ja sen jälkeen olo on takuuvarmasti jälleen parempi.
Tuntuu, ettei terapiasta lähtiessä minulla ole mitään uusia ajatusmalleja, jotka voisivat auttaa eteenpäin. Tuntuu, että terapeutti ei ymmärrä yhtään mitään. Taas mietin, että onkohan tuo aivan turhaa? Kuuluisiko terapeutista pitää? Paranisiko asia vaihtamalla?
Voisi ajatella, että on normaalia, että on huono olo terapian jälkeen, kun olen kaivanut mielestäni esiin kaikki mahdolliset vaikeat asiat. Mutta auttaako se edes, vai onko vain turhaa haavojen availua? En todellakaan tiedä.
Onpas tässä kysymyksiä. Mielellään lukisin muiden mielipiteitä ja kokemuksia näihin liittyen. Vaikka tietysti se on kovin henkilökohtaista varmasti.
Nyt lähden ulkoilemaan lumipyryyn. Jaksaa jaksaa, hop hop... Sen jälkeen kuumaan kylpyyn, ja sen jälkeen olo on takuuvarmasti jälleen parempi.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Onnellisuudesta ja aktiivisuudesta - pakko tehdä jotain hyödyllistä!?
Viime viikon sairaalavierailun jälkeen olen voinut hyvin. Olen ollut jopa
onnellinen. Kuinka ihmeellistä ja ihanaa! Tosin muutamaan otteeseen tunteet
ovat meinanneet heitellä synkkyyksiin, mutta jotenkin olen saanut ne nopeasti takaisin
normitilaan. Paljon voin kiittää miestäni, joka on loputtoman positiivinen ja
energinen, eikä jää roikkumaan huonoihin asioihin. Mietin usein, että voisinpa
olla samanlainen. Onneksi saan olla hänen kanssaan.
Nyt viikonloppuna olo tuntui pitkästä aikaa melkein omalta itseltä.
Olen miettinyt mikä näitä kaikkia päiviä on
yhdistänyt. Ainakin se että minulla on ollut jotain positiivisesti haastavaa tai mukavaa
ohjelmaa, muiden ihmisten kanssa. Myös uuden tulokkaan näkeminen ultrassa
sairaalassa toi onnelliset fiilikset ; kaikesta huolimatta aloin uskoa
että asiat voisivat mennä hyvinkin ja ihastuin jo pienokaiseen, vaikka on niin
kovin aikaista vielä. Naaivi usko, että kaikki menee hyvin on kovin tervetullutta. Pidän sitä parhaani mukaan yllä. Ostin pari uutta vauvakirjaa kirpparilta eilen.
Se että olen irrottautunut ainakin hetkeksi joistakin peloistani on kai antanut paremman olon.
Ja se, että olen nähnyt vaivaa oloni parantamiseksi. Jo yritykset siihen
suuntaan tuntuvat tuottavan iloa, ja onnistumiset sitäkin enemmän. Olen tuntenut oloni
eristetyksi raskauden takia, koska sen takia emme voi tehdä
mieheni kanssa samoja asioita kuin ennen, ja hän tekee niitä nyt muiden kanssa. Suhtautumiseni raskauteen on hieman erilaista kuin viimeksi. Tuntuu, että ei voi keskittyä "vain" tulevaan vauvaan, vaan on rakennetta muutakin elämää. Mutta nyt olen keksinyt muutaman uuden
tavan viettää laatuaikaa mieheni kanssa, niin että se innostaa molempia. Uskon, että se on hyväksi niin minulle että meille.
Nyt kun olen taas yksin kotona, kuunnellen hermostuttavia naapurien
remonttiporauksia, mieliala on kuitenkin huomattavasti vähemmän innostunut ja
yritteliäs. Tuntuu siltä, että jos en saa jotain hyödyllistä tehtyä tänään,
niin aika menee hukkaan. Yksi kallis päivä elämää. Jo ajatus masentaa niin,
että into vähenee. Tiedostan, että tämä on jotenkin negatiivinen kierre. Minun
on siis koetettava tehdä jotakin edes. Kivan kirjan lukeminen ei riitä, onhan
hyllyille kertynyt kasapäin papereita ja laskuja jne., jotka pitäisi hoitaa ja
mapittaa. Pitäisi olla hyödyllinen ja tehokas. Pitäisi soittaa sinne sun tänne, hoitaa
asioita. Miksi pienet asiat tuntuvat
yhtäkkiä niin väsyttäviltä ? Miksi toisaalta ei voi nauttia siitä, että on
aikaa rentoutua, vaan pitää tuntea jonkinlaista syyllisyyttä siitä, ettei ole « tehokas »? Ei kai tässä auta muu kuin yrittää silti kuitenkin... luulen, etten nyt kuitenkaan vaadi liikoja itseltäni - passiivisuus kun selvästi masentaa minua. En ole surullinen oikeastaan, en vaan jaksa innostua. Psykologi taisi sanoa sitä masennukseksi. Blaah, en halua olla masentunut!
torstai 29. marraskuuta 2012
Todennäköisyyksiä – pahempaa kuin Venäläinen ruletti?
Uusi
raskauteni alkaa näkyä, ja sitä myötä onnittelut ja kyselyt. Monet iloiset
kommentit vetävät minut kuitenkin aika hiljaisiksi, tai sitten vain
poissaolevasti myötäilen.
„nyt olet
sitten ylittänyt ne riskiviikotkin »
muutama on onnitellut.
Niin, tottahan
se on, tämä raskaus näyttäisi lähteneen hyvin käyntiin, eikä mitään ongelmia
ole havaittu. Olen kiitollinen tästä.
Mutta.
Mutta.
Ei ne
riskiviikot meillä ole ohi, päinvastoin riskit pysyvät pelottavan korkealla. Kuin Venäläistä
rulettia.
Olimme perinnöllisyysneuvonnassa eilen, mutta oikeastaan emme saaneet mitään uutta tietoa esikoisen sairaudesta. Joku geeni pistää solut toimimaan väärin, niin etteivät ne tuota oikein energiaa. Kaunis päältä, mutta nopeasti toimintakyvytön sisältä. Samantyyppisiä sairauksia tunnetaan, mutta tätä esikoisen sairautta ei ainakaan vielä ole tunnistettu. Se on ehkä vielä nimetön. Tutkijat arvioivat kuitenkin, että sairaus on todennäköisesti „peittyvästi perinnöllinen“. Molemmat vanhemmat olisivat siis oireettomia taudin virhegeenin kantajia, ja 25% jälkeläisistä sairastuu, 50% tulee oireettomia geenivirheen kantajia ja 25% on terveitä. En kyllä oikein ymmärrä, miten tutkijat voivat arvioida mitään tällaista, kun geenivirhettä ei ole paikallistettu. Kuinka todennäköisesti näin on: onko tämä mahdollisuus suurempi kuin 1/200 000? Tällaisen luvun he antoivat todennäköisyydelle olla tämäntyyppisen geenivirheen kantaja. Eihän sekään ole kovinkaan todennäköistä, että kaksi tällaista ihmistä tapaa ja saa yhdessä lapsia? Miksi sitten sairaus olisi tullut lapselle sillä tieteellisesti todennäköisimmällä tavalla?!
Olisin kai halunnut kuulla, että esikoisen sairaus olikin „vaan“ jokin geenimutaatio hedelmöityksen aikana. Tai toisaalta, että sairaus olisi tunnistettu. Mutta, heti ensimmäisten tulosten saamisesta lähtien oli sellainen tunne, että tuskin tulemme vastauksia saamaan. Oireet eivät sopineet suoraan mihinkään tunnettuun samantapaiseen sairauteen.
Päädyimme mieheni kanssa yrittämään toista lasta jo pian menetyksen jälkeen. Ajattelimme, ettei tuska olisi vaikka vuoden päästä varmasti yhtään pienempi. Lääkäritkin sanoivat, että jos kyseessä olisi « tunnettu » sairaus, saisimme tulokset tarpeeksi ajoissa raskauden aikaisia testejä varten. Jos tuloksia ei silloin olisi, niin melko vähän luvattiin toivoa, että niitä joskus saataisiin. Tai ehkä joskus vuosien päästä, monien geenitutkimusten päästä. Tieteellä on geeneissä vielä paljon opiskeltavaa.
Lääkärit eivät lupaa mitään. He muistuttavat, että mitään varmuutta ei ole. Se on karkea kontrasti ekaan raskauteen, jossa vastaus kaikkiin kysymyksiin oli, että « ei ole mitään syytä huolehtia, kaikki on normaalisti ». Päätin siis ottaa tämän riskin, että voin elää sen kanssa. Se on ollut vaikeaa. Mutta elämässä ei ole koskaan varmuutta mistään kuitenkaan! En ollut valmis luopumaankaan lapsihaavesta.
Olimme perinnöllisyysneuvonnassa eilen, mutta oikeastaan emme saaneet mitään uutta tietoa esikoisen sairaudesta. Joku geeni pistää solut toimimaan väärin, niin etteivät ne tuota oikein energiaa. Kaunis päältä, mutta nopeasti toimintakyvytön sisältä. Samantyyppisiä sairauksia tunnetaan, mutta tätä esikoisen sairautta ei ainakaan vielä ole tunnistettu. Se on ehkä vielä nimetön. Tutkijat arvioivat kuitenkin, että sairaus on todennäköisesti „peittyvästi perinnöllinen“. Molemmat vanhemmat olisivat siis oireettomia taudin virhegeenin kantajia, ja 25% jälkeläisistä sairastuu, 50% tulee oireettomia geenivirheen kantajia ja 25% on terveitä. En kyllä oikein ymmärrä, miten tutkijat voivat arvioida mitään tällaista, kun geenivirhettä ei ole paikallistettu. Kuinka todennäköisesti näin on: onko tämä mahdollisuus suurempi kuin 1/200 000? Tällaisen luvun he antoivat todennäköisyydelle olla tämäntyyppisen geenivirheen kantaja. Eihän sekään ole kovinkaan todennäköistä, että kaksi tällaista ihmistä tapaa ja saa yhdessä lapsia? Miksi sitten sairaus olisi tullut lapselle sillä tieteellisesti todennäköisimmällä tavalla?!
Olisin kai halunnut kuulla, että esikoisen sairaus olikin „vaan“ jokin geenimutaatio hedelmöityksen aikana. Tai toisaalta, että sairaus olisi tunnistettu. Mutta, heti ensimmäisten tulosten saamisesta lähtien oli sellainen tunne, että tuskin tulemme vastauksia saamaan. Oireet eivät sopineet suoraan mihinkään tunnettuun samantapaiseen sairauteen.
Päädyimme mieheni kanssa yrittämään toista lasta jo pian menetyksen jälkeen. Ajattelimme, ettei tuska olisi vaikka vuoden päästä varmasti yhtään pienempi. Lääkäritkin sanoivat, että jos kyseessä olisi « tunnettu » sairaus, saisimme tulokset tarpeeksi ajoissa raskauden aikaisia testejä varten. Jos tuloksia ei silloin olisi, niin melko vähän luvattiin toivoa, että niitä joskus saataisiin. Tai ehkä joskus vuosien päästä, monien geenitutkimusten päästä. Tieteellä on geeneissä vielä paljon opiskeltavaa.
Lääkärit eivät lupaa mitään. He muistuttavat, että mitään varmuutta ei ole. Se on karkea kontrasti ekaan raskauteen, jossa vastaus kaikkiin kysymyksiin oli, että « ei ole mitään syytä huolehtia, kaikki on normaalisti ». Päätin siis ottaa tämän riskin, että voin elää sen kanssa. Se on ollut vaikeaa. Mutta elämässä ei ole koskaan varmuutta mistään kuitenkaan!
Geenivirhettä ei ole meillä siis tunnistettu, joten tämä
raskaus menee ilman testauksen mahdollisuutta, kun sairaus näkyy niin vähän
ulkoisesti, jos lainkaan. En halua uskoa 1/4 mahdollisuuteen menettää toinenkin
lapsi. Kieltäydyn yksinkertaisesti nyt täysin tästä ajatuksesta. Syljen se tänne blogiin, ja toivon, että unohdan sen kokonaan. Onko minun kerrottava siitä läheisille? Voiko
ajatukset estää ja lääketieteelliset tulokset kieltää? Niin päätin tehdä parhaani mukaan. En vain yksinkertaisesti
usko, että tästä sairaudesta tiedetään tarpeeksi… ja en kuitenkaan voi tehdä mitään. Tartun siis täysillä siihen mahdollisuuteen, että tämä kasvamassa oleva
pienokainen olisi terve. Haluan elää, ihan kuin mitään pahaa ei voisi tapahtua. Eihän se ole kovin
todennäköistä, että jotain pahaa tapahtuisi, eihän..?! Haluan nauttia raskaudesta,
lapsesta jonka liikkeitä ehkä pian alan jo tuntemaan. Pojasta, jolle meillä
olisi jo nimikin mielessä. Miten voisinkaan olla ihan kuin en olisi raskaana? Se näkyy ja tuntuu...
Tänään on siis hyvä päivä. On, vaikka kirjoitan asiasta,
joka on itselleni ehkä kaikista vaikein asia sietää. Mutta, koska on hyvä
päivä, ajattelen, että pakkohan se on. Koen, että minulla ei ole muuta
vaihtoehtoa kuin heittäytyä kohtalon vietäväksi ja toivoa parasta. En voi tehdä mitään asialle seuraavaan kuuteen
kuukauteen. Todennäköisesti vasta syntymän jälkeen voidaan todeta onko tämä
pikkuveli terve (siis tämän saman sairauden osalta). Outoa, että kuukausia jatkuneen kipuilun jälkeen,
tuntuu nyt hieman siltä, että pystyn elämään tämän asian kanssa - muutenkin kuin vain "odottaen". Minun elämäni on nyt vaan näin. Suurella
osalla ihmisistä raskauden suuret riskit loppuvat ensimmäisen kolmanneksen
jälkeen. Ei minulla.
Olen koettanut miettiä asiaa myös hieman eri näkökulmista. En ole kokenut lapsettomuutta, mutta koska tunnen monia tällaisia pariskuntia, olin huolissani, kuinkakohan helposti meillä raskaus lähtee käyntiin – se ei tuntunut mitenkään itsestään selvältä asialta. Nyt kun näistä todennäköisyyksistä täällä puhun, niin mietin, että onhan lapsettomuus ja toistuvat keskenmenot melko yleisiä. Ei se kuitenkaan tee niistä sen helpompi asioita. Ne ovat monille valtavan suuria menetyksiä. Olenko heidän silmissä onnekas, koska olen saanut kokea yhden lapsen syntymän, vaikka en tätä lasta saanutkaan pitää?
Mielestäni olen, mielestäni jokainen elämä on ihme. En silti toivoisi tätä kokemusta kenellekään. Ristiriitaista? Ehkä, mutta on se vaan niin vaikeaa luopua jostain niin ihmeellisestä. Tiedättekös. Rakastan jo tätä pienen pientä uutta ihmettä, jota kannan sisälläni. Näemmä rikki revittykin sydän kykenee. Ihan mihin vaan. Ainakin joinakin päivinä.
tiistai 27. marraskuuta 2012
Aivan liikaa yhdelle päivälle
Huominen päivä pelottaa kovasti. Kaksi pelottavaa tapaamista, ja palaaminen sairaalaan, missä esikoinen menehtyi.
Olemme menossa perinnöllisyysneuvontaan. Saamme lisätietoja geenitestien tuloksista.
Meillä on myös uuden raskauden ultratutkimus erikoislääkäreiden suorittamana. Mitä jos he näkevät jotain poikkeavaa? Mitä jos he eivät näe poikkeavaa? Kumpikaan ei anna tietoa siitä, onko tällä lapsella sama sairaus kuin isoveljellään... ensimmäinen siis kuitenkin huonompi vaihtoehto.
Aivan liikaa yhdelle päivälle. Haluaisin uskoa, että saamme vain "positiivisia" uutisia, vaikka tiedän, ettei se niin tule olemaan.
Poikavauvani nukkui pois - kenelle kertoa kaikesta sen jälkeen
Esikois-poikani syntyi 7 kuukautta sitten. Komea miehenalku. Mutta hän ei itkenyt, vain inahti hiljaa. Elämäni ihanin hetki muuttui nopeasti säikähdykseksi, sitten pelonsekaiseksi toivoksi ja sitten epätoivoksi ja suureksi suruksi. Kahden päivän päästä hän nukkui pois sylissäni.
Olen löytänyt kohtalotovereideni blogeja, joista olen saanut paljon apua. Uskaltautuisinkohan minäkin kirjoittamaan? Auttaisiko se? Osaanko? En ole tottunut jakamaan elämääni "julkisesti", edes nimettömänä. Tuntuu ahdistavalta ajatukselta, että joku puolituttu tunnistaa, ja vetää omia johtopäätöksiä jostain vuodatuksista. No kokeilen silti. Ensimmäinen blogi-tekstini...
Olen löytänyt kohtalotovereideni blogeja, joista olen saanut paljon apua. Uskaltautuisinkohan minäkin kirjoittamaan? Auttaisiko se? Osaanko? En ole tottunut jakamaan elämääni "julkisesti", edes nimettömänä. Tuntuu ahdistavalta ajatukselta, että joku puolituttu tunnistaa, ja vetää omia johtopäätöksiä jostain vuodatuksista. No kokeilen silti. Ensimmäinen blogi-tekstini...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)