Vauvantavarat esiin - ja muistoja viime vuodelta. Ikävä esikoista

Kaivoin varastosta esiin vauvanvaate- ja tarvikelaatikot. Reilu vuosi sitten pakkasin kaiken sinne, hyvin pian sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Esikoinen ei ehtinyt mitään niistä käyttää, joten sinänsä ne eivät ole hänen tavaroitaan - vaikka ne tietysti oli saatu ja ostettu juuri hänelle. En muistanut mitä kaikkea laatikoissa onkaan. Ja heti ensimmäisessä laatikossa oli pussi, missä oli kaikki mitä olin pakannut esikoiselle kotiutumista varten. Voi kuinka iski muistot hyökyaaltona päälle. Muistot siitä, kuinka niitä onnellisena ja jännittyneenä pakkailin suunnilleen vuosi sitten. Muistot esikoisen syntymästä, sairaudesta ja kuolemasta. Ja muistot siitä kuinka kotiin tullessamme se valmiiksi pakattu pussi ja vauvan turvaistuin odottivat yhä valmiina, että mieheni toisi ne sairaalaan synnytystä seuraavina päivinä. Ei hän ehtinyt niitä tuoda - hän nukkui ne kolme yötä samat vaatteet päällään vierelläni.
Kotiin tulimme surun murtamina, sydän auki revittynä. Siksi kai pakkasin ne sellaisenaan laatikkoon, ja varastoon.

Ja nyt valmistelen taas vauvanhuonetta ja vaatteita uudestaan, siivoan ja järjestän kaappeja vauvantarvikkeita varten. Olen taas jännittynyt ja onnellinenkin, malttamaton.
Mielessäni kuitenkin vilahtelee pelko, ettei tavaroille ja minulle äitinä tälläkään kertaa tulisi käyttöä. Jokin osa minua kyselee, että miksi pitäisi uskoa, että nyt kaikki menee hyvin. Ja sitten en kuitenkaan halua uskoa mihinkään muuhun. Pakko uskoa, että pikkuveli voi ja tulee voimaan hyvin!
Mutta nyt on esikoista suuri suuri ikävä, sitä pientä lastani, joka ei koskaan kasvanut isoksi. Kyyneleet vaan valuu. Hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä olisi ollut pian. Kuinka häntä kaipaankaan, voi miksi hän ei voinut olla terve ja kasvaa isoksi pojakseni? :,(  

Positiivisempi mieli - pikkuveli ajatuksissa

Taas se toimi, siis murheiden purkaminen blogiin. Ei ole enää synkät ajatukset mielessä, päinvastoin.

Ajatukset ovat suurimmalta osin pikkuveljessä, vaikka ei esikoinen tietenkään mihinkään ole unohtunut... ei ikinä unohdukaan...

Pikkuveljen seuranta-ultrassa ei ilmaantunut mitään suurempaa uutta. Sydänjuttua on yhä vaikea arvioida (ennen syntymää),  ja tällä kertaa ultralääkäri sanoi, että haluaisi parin viikon päästä katsoa uudestaan munuaisia, joista toinen vaikutti ehkä hieman isohkolta. En nyt jaksa tuosta sen enempää huolestua. En nyt vaan aio murehtia... tai niin vähän kuin mahdollista. Ei nyt ole syytä murehtia!

Ihailen siis pikkuveljen ultra-profiilikuvaa ja hellin häntä mahassa. Hänkin on rakkauteni ansainnut, ja hän tuntee sen tuolla masussani. Nyt on vain reilu kuukausi laskettuun aikaan. Kunpa saisin tämän poikani hyvinvoivana kotiin asti.

Painajaisuni - ja synkkien ajatuksien karkoittamisesta

Painajaisunessa viime yönä ilmaantui synkkä pelottava olento, "paholainen", joka uhkasi että meille on lisää tuskaa tiedossa viitaten mahassa olevaan lapseen. Ja kun tähän ahdistukseen herättyäni koetin saada itselleni positiivisen mielikuvan siitä, kuinka pikkuveli olisi sylissäni kotona, en meinannut millään saamaan tällaista kuvitelmaa aikaiseksi. Se vieläkin pelottaa ja ahdistaa. Onko se jotain intuitiota? Oliko vähän samantapaiset pelot ja ajatukset viime vuonna intuitiota? Vai onko tällaiset ajatukset ihan tavallisia pelkoja synnytyksen lähestyessä?

Ei pitäisi vertailla näitä kahta raskautta, mutta onhan se tosi vaikeaa olla vertailematta :(
Ja nuo muistot viime vuodelta muuntuivat synkiksi ja kaivertuivat syvälle mieleen - joka jollain tavalla kai haki jotain, mistä olisi voinut arvata, että menetämme esikoisemme.

Nyt sitten, oman mielenrauhani takia, koetan keskittyä kuvittelemaan onnellisia toiveita ja kuvitelmia pikkuveljestä kotona. Koetan jutella hänelle, koetan nauttia siitä, että hän NYT on tuolla masussa ja potkiskelee. Aion ommella hänelle pinnasänkyyn reunatyynyjä tällä viikolla, ja olen ostanut muutaman aivan uuden vauvatavaran vain hänelle (vaikka periaatteessa kaikki tarpeellinen löytyy varastosta).

Sillä: pois pois pois koetan karkoittaa tuollaiset kamalat synkät ajatukset! Jääköön tänne blogitekstiin, pois mielestä...

Hormonihuuruja tai muuta ahdistusta

Heräsin taas aamulla kiukkuisena kuin ampiainen, ja kaikki pikkuasiat tuntuvat häiritsevän. Tekisi mieli valittaa kaikesta miehelle. No toivottavasti saan suuni pidettyä kiinni. Miksi en voisi olla vain hyvällä tuulella, hymyilevä ja iloita hyvistä asioista?

Ovatko nämä jo loppuraskauden hormonihuuruja?!

Sain viestin eräältä kaverilta, että hän on raskaana. Ahdistaa kun en ole jotenkin onnistunut iloitsemaan kunnolla tästä uutisesta.Pariskunnan elämäntapa on kaukana perhearjesta (vaikka kai sitäkin voi tietty elää monilla tavoin...), ja vauva-uutinen oli todellinen yllätys. Hänhän vain muutama kuukausi sitten sanoi, ettei vauva ole ajankohtainen vielä pariin vuoteen. Valehteliko hän sitten, vai oliko vauva "vahinko"? Lisäksi hänen ja minun yhteinen tuttavapariskunta on yrittänyt lasta jo vuosia, ja puhuvat myös siitä melko avoimesti. Mietin, tuntuuko heistäkin samanlaiselta...
Ja tunnen kai myös inhottavaa kateutta hänen suuresta energiamäärästä ja huolettomasta asenteesta. Siis ainakaan muuta hän ei näytä ja jaksaa aina hymyillä... kunpa itsekin jaksaisi edes näytellä iloisempaa ihmistä, niin varmaan saisin ympäristöstänikin enemmän positiivista energiaa?
Joskus olen kyllä lukenut sellaisenkin elämänohjeen jossakin, että kun on huonot fiilikset, kannattaa kokeilla "näytellä" sellaista, kun haluaisi olla, ja että se voisi muuttaa fiiliksiä oikeastikin siihen suuntaan. Pitänee kokeilla, enhän itsekään jaksa katsoa tätä hapanta ilmettä peilistä! ;(

Kaikki normaalisti - tai ehkei sittenkään :(

Viime viikolla oltiin ultrassa, ja kaikki oli kuulemma normaalisti. Vierailusta jäi kuitenkin hieman outo fiilis - ihan kuin ultralääkäri olisi aikonut sanoa vielä jotain, mutta nieli sanansa kun en voinut välttää kyyneliä hänen sanottuaan sana "normaalisti". Ehdotti sitten myös uutta tapaamista jo parin viikon päähän, mutta luulin sen liittyvän synnytyksestä keskustelemiseen, jonka olin ottanut puheeksi.

No tänään olin mittauttamassa verenpaineet yms., ja siinä toista lääkäriä odotellessani katsoin pöydällä lojunutta reporttia ultrastani. Siinä mainittiin jostakin mahdollisesta poikkeamasta sydämen liittyen tms. Lääkäri koetti siinä jotain selitellä, mutta lukemani veti melkein jalat alta. Miksi meille ei heti ultrassa mainittu asiasta? Tuntuu, että meitä pidetään ihan tyhminä, ja että tästä eteenpäin pitää aina epäillä heidän sanojaan: normaali ei tarkoitakaan välttämättä, ettei mitään epäilyksiä jostain viasta olisi!? Ilmeisesti tulos oli epävarma, mutta tämä asia iski kuin suoraan puukolla sisuksiini... luottamuspula lääkäreihin ensimmäisenä.
Ja sitten, muistot viime vuodelta: juuri sydämessä esikoisella ensin havaittiin jotain hieman poikkeavaa ("mutta ei niin vakavaa, normaalin rajoissa"). Riski sairauden toistumiseen on siis  nyt erittäin todellisesti mielessä :( En kestä edes tätä ajatusta, syljen sen tänne ja toivon nukahtavani seuraaviksi kuukausiksi ja herääväni terveen lapsen kanssa. Eihän tääkin voi kääntyä painajaiseksi, eihän?
Mikään muu ei auta, kuin odottaa, toivoa, toivoa.

Tähdenlento

Reilu vuosi sitten, muistaakseni juuri joulun jälkeen kävelimme mieheni kanssa mökkitiellä ihastellen pakkaslumen narskuntaa kenkien alla. Muuten oli niin hiljaista, että kuulimme oman hengityksemme. Yötaivas oli selkeä, ja maanseuden pimeydessä tähtitaivas oli mahtava. Kävimme hetkeksi pitkäksemme lumikinokseen katsellen tähtiä ja kuunnellen hiljaisuutta. Se oli aivan maaginen hetki. Sitten näin hienon tähdenlennon. Mielessäni toivoin, että saamme terveen ihanan esikoisen. Vähän myöhemmin, kun kävelimme takaisin mökille, kysyin mieheltäni oliko hän nähnyt tähdenlennon, ja mitä hän oli toivonut. Hän sanoin toivoneensa samaa kuin minäkin - että mitäpä muutakaan - mutta että eihän toiveita saisi sanoa ääneen, muuten ne eivät toteudu!
Silloin en asiaa sen enempää miettinyt, mutta esikoisen kuoltua se tuli mieleen - niinkuin monia muitakin vastaavia "taikauskoisia" enteitä/ajatuksia. Kaipa mieli vaan koetti hakea sitä olematonta syytä, miksi näin kävi. Mutta en silti varmaan enää koskaan sano ääneen mitä toivon kun näen tähdenlennon... jos ylipäätään toivon mitään. Miksipä en vaan nauttisi siitä kauniista näystä, joka muistuttaa kuinka pieniä me olemme kaiken tämän ihmeellisen elämän keskellä?

Surun ja muistojen piilottaminen - toistaiseksi

Viikonloppuna järjestin tietokoneeltani valokuvia ja muita dokumentteja. Luin siinä tietysti joitakin muistiinpanojani viime syksyltä, ja tietysti katselin kuvia ajalta kun odotin esikoista, ja hänestä sairaalassa - ja elämästä sen jälkeen.
Olin väsynyt ja alakuloisella tuulella, ja tuntui, että nekin kuvat jotka oli otettu iloisissa tilanteissa herättivät ahdistavia muistoja. Miksi nyt jokin muisto muuntuu negatiiviseksi, vaikkei se sitä alunperin ollut? En halua sitä! Haluan, että ne hyvät muistot pysyvät hyvinä, eikä kaikki peity surun alle. Mutta tuntuu, että väsyneenä kaikki vain masentaa, niin että muistotkin muuttuvat.

En halua tuntea ahdistusta, surua ja masennusta esikoisen menetyksestä ja muista viime vuoden tapahtumista. Alan nyt olemaan sitä mieltä, että välttelen aktiivisesti tekemästä asioita, jotka tuovat surun ja ahdistuksen tai pelot pintaan. Katselin viikonloppuna noita valokuvia ja dokumentteja myös koska ajattelin, että viimeinkin rupeaisin kasaamaan tärkeimpiä muistoja esikoisen muistokirjaan. Mutta paha olo iski niin pahasti päälle, etten vieläkään ole siitä toipunut. Päätin, että unohdan tuon kirjaprojektin toistaiseksi. Ja muutenkin kaiken "aktiivisen" muistelun. Kyllä esikoinen silti on usein mielessä ja muistelemme häntä ja hänen raskausaikaa lähes päivittäin.
Surullista kyllä, päällimmäisenä keskusteluissa on jonkinlainen vertailu, jolla koetamme kai hakea apua pelkoon, että sama sairaus voisi toistua. "Onhan tämä pikkuveli selvästi aktiivisempi mahassa? ! " "Eihän esikoinen potkinut tällä tavalla". Ja sitten kuitenkin tiedän, että raskaudet ovat erilaisia ja on ihan turha vertailla mitään. Tämän pelon kanssa nyt vaan on jotenkin elettävä, mutta kuinka se onkaan vaikeaa! Ja tuntuu, että kaikki aktiiviset muistelut ja sureminen vaan lietsovat pelkoa. En halua sitä. Haluan muistaa vain nykyhetken, en tietää mitään muuta. Onhan noille muille esikoisen muistoille ja surulle aikaa joskus myöhemminkin, eikö?

Sillä mietin jaksamistani - jos olet jatkuvasti näin "hajalla", kuin nyt viikonlopun muisteluiden jälkeen, niin mistä saan voimia pikkuveljen lämpimään vastaanottoon ja hoitoon, johon tietysti sisältyy myös yövalvomisia yms.? Koen, että minun on nyt tehtävä kaikkeni, että voin mahdollisimman hyvin - lepään niin paljon kuin tuntuu olevan tarpeen, tai pidän muuten huolta itsestäni. Jotta pikkuveli voisi hyvin myös nyt tuolla masussa. Se on nyt tärkeintä.