Saimme viestiä sairaalasta, että pitkät tutkimukset ovat tuottanee tulosta, ja esikoisen sairaus on tunnistettu. Tosin emme vielä mikä se on, ymmärsin ainakin niin.
Mahtavaa on, että pikkuveli on jo testattu terveeksi. Seuraavaksi testataan minut ja mieheni geenit tuohon sairauteen liittyen - kai ensisijaisesti siksi, että voitaisiin tietää enemmän sairauden periytymisestä (mahdollista kolmatta lasta ajatellen)? Mutta vähän pelottaa, mitä huomenna saammekaan kuulla.
Mitä sieltä tulokseksi tulee ja miten se meidän elämäämme vaikuttaa?! Suostuimme geenianalyyseihin ajatellen, että sitten ehkä joku päivä joku osaa hoitaa tällaisia sairauksia, joihin ei ole vielä hoitoa. Mutta tämä siis tarkoittanee, että jos haaveilemme kolmannesta lapsesta, niin voisi jo raskausaikana testata, onko hän sairas.
Minä tunnustan hieman haaveilevani yhdestä elävästä sisaruksesta enkelin pikkuveljelle. Sen verran parempi olo kaikkien epäonnisten asioiden kanssa. Elämäni ilo on elävä ihana poikani, hän on niin mainio tyyppi <3 Ja mieheni, joka on tukenani ja myös ilonani. Miksi silti on vaikea päästä muista suruista ohi, eikö minulla jo ole asiat melko hyvin näinkin? Luulisi, että sitä suurten menetysten jälkeen ymmärtää, että elämästä kuuluu nauttia - kun koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan...
Kisu
Onkohan mulla täällä joku lukija, joka haluais jäädä sähköpostin vaihtoon, jos suljen tän blogin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti