Reilu vuosi sitten, muistaakseni juuri joulun jälkeen kävelimme mieheni kanssa mökkitiellä ihastellen pakkaslumen narskuntaa kenkien alla. Muuten oli niin hiljaista, että kuulimme oman hengityksemme. Yötaivas oli selkeä, ja maanseuden pimeydessä tähtitaivas oli mahtava. Kävimme hetkeksi pitkäksemme lumikinokseen katsellen tähtiä ja kuunnellen hiljaisuutta. Se oli aivan maaginen hetki. Sitten näin hienon tähdenlennon. Mielessäni toivoin, että saamme terveen ihanan esikoisen. Vähän myöhemmin, kun kävelimme takaisin mökille, kysyin mieheltäni oliko hän nähnyt tähdenlennon, ja mitä hän oli toivonut. Hän sanoin toivoneensa samaa kuin minäkin - että mitäpä muutakaan - mutta että eihän toiveita saisi sanoa ääneen, muuten ne eivät toteudu!
Silloin en asiaa sen enempää miettinyt, mutta esikoisen kuoltua se tuli mieleen - niinkuin monia muitakin vastaavia "taikauskoisia" enteitä/ajatuksia. Kaipa mieli vaan koetti hakea sitä olematonta syytä, miksi näin kävi. Mutta en silti varmaan enää koskaan sano ääneen mitä toivon kun näen tähdenlennon... jos ylipäätään toivon mitään. Miksipä en vaan nauttisi siitä kauniista näystä, joka muistuttaa kuinka pieniä me olemme kaiken tämän ihmeellisen elämän keskellä?
lauantai 23. maaliskuuta 2013
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Surun ja muistojen piilottaminen - toistaiseksi
Viikonloppuna järjestin tietokoneeltani valokuvia ja muita dokumentteja. Luin siinä tietysti joitakin muistiinpanojani viime syksyltä, ja tietysti katselin kuvia ajalta kun odotin esikoista, ja hänestä sairaalassa - ja elämästä sen jälkeen.
Olin väsynyt ja alakuloisella tuulella, ja tuntui, että nekin kuvat jotka oli otettu iloisissa tilanteissa herättivät ahdistavia muistoja. Miksi nyt jokin muisto muuntuu negatiiviseksi, vaikkei se sitä alunperin ollut? En halua sitä! Haluan, että ne hyvät muistot pysyvät hyvinä, eikä kaikki peity surun alle. Mutta tuntuu, että väsyneenä kaikki vain masentaa, niin että muistotkin muuttuvat.
En halua tuntea ahdistusta, surua ja masennusta esikoisen menetyksestä ja muista viime vuoden tapahtumista. Alan nyt olemaan sitä mieltä, että välttelen aktiivisesti tekemästä asioita, jotka tuovat surun ja ahdistuksen tai pelot pintaan. Katselin viikonloppuna noita valokuvia ja dokumentteja myös koska ajattelin, että viimeinkin rupeaisin kasaamaan tärkeimpiä muistoja esikoisen muistokirjaan. Mutta paha olo iski niin pahasti päälle, etten vieläkään ole siitä toipunut. Päätin, että unohdan tuon kirjaprojektin toistaiseksi. Ja muutenkin kaiken "aktiivisen" muistelun. Kyllä esikoinen silti on usein mielessä ja muistelemme häntä ja hänen raskausaikaa lähes päivittäin.
Surullista kyllä, päällimmäisenä keskusteluissa on jonkinlainen vertailu, jolla koetamme kai hakea apua pelkoon, että sama sairaus voisi toistua. "Onhan tämä pikkuveli selvästi aktiivisempi mahassa? ! " "Eihän esikoinen potkinut tällä tavalla". Ja sitten kuitenkin tiedän, että raskaudet ovat erilaisia ja on ihan turha vertailla mitään. Tämän pelon kanssa nyt vaan on jotenkin elettävä, mutta kuinka se onkaan vaikeaa! Ja tuntuu, että kaikki aktiiviset muistelut ja sureminen vaan lietsovat pelkoa. En halua sitä. Haluan muistaa vain nykyhetken, en tietää mitään muuta. Onhan noille muille esikoisen muistoille ja surulle aikaa joskus myöhemminkin, eikö?
Sillä mietin jaksamistani - jos olet jatkuvasti näin "hajalla", kuin nyt viikonlopun muisteluiden jälkeen, niin mistä saan voimia pikkuveljen lämpimään vastaanottoon ja hoitoon, johon tietysti sisältyy myös yövalvomisia yms.? Koen, että minun on nyt tehtävä kaikkeni, että voin mahdollisimman hyvin - lepään niin paljon kuin tuntuu olevan tarpeen, tai pidän muuten huolta itsestäni. Jotta pikkuveli voisi hyvin myös nyt tuolla masussa. Se on nyt tärkeintä.
Olin väsynyt ja alakuloisella tuulella, ja tuntui, että nekin kuvat jotka oli otettu iloisissa tilanteissa herättivät ahdistavia muistoja. Miksi nyt jokin muisto muuntuu negatiiviseksi, vaikkei se sitä alunperin ollut? En halua sitä! Haluan, että ne hyvät muistot pysyvät hyvinä, eikä kaikki peity surun alle. Mutta tuntuu, että väsyneenä kaikki vain masentaa, niin että muistotkin muuttuvat.
En halua tuntea ahdistusta, surua ja masennusta esikoisen menetyksestä ja muista viime vuoden tapahtumista. Alan nyt olemaan sitä mieltä, että välttelen aktiivisesti tekemästä asioita, jotka tuovat surun ja ahdistuksen tai pelot pintaan. Katselin viikonloppuna noita valokuvia ja dokumentteja myös koska ajattelin, että viimeinkin rupeaisin kasaamaan tärkeimpiä muistoja esikoisen muistokirjaan. Mutta paha olo iski niin pahasti päälle, etten vieläkään ole siitä toipunut. Päätin, että unohdan tuon kirjaprojektin toistaiseksi. Ja muutenkin kaiken "aktiivisen" muistelun. Kyllä esikoinen silti on usein mielessä ja muistelemme häntä ja hänen raskausaikaa lähes päivittäin.
Surullista kyllä, päällimmäisenä keskusteluissa on jonkinlainen vertailu, jolla koetamme kai hakea apua pelkoon, että sama sairaus voisi toistua. "Onhan tämä pikkuveli selvästi aktiivisempi mahassa? ! " "Eihän esikoinen potkinut tällä tavalla". Ja sitten kuitenkin tiedän, että raskaudet ovat erilaisia ja on ihan turha vertailla mitään. Tämän pelon kanssa nyt vaan on jotenkin elettävä, mutta kuinka se onkaan vaikeaa! Ja tuntuu, että kaikki aktiiviset muistelut ja sureminen vaan lietsovat pelkoa. En halua sitä. Haluan muistaa vain nykyhetken, en tietää mitään muuta. Onhan noille muille esikoisen muistoille ja surulle aikaa joskus myöhemminkin, eikö?
Sillä mietin jaksamistani - jos olet jatkuvasti näin "hajalla", kuin nyt viikonlopun muisteluiden jälkeen, niin mistä saan voimia pikkuveljen lämpimään vastaanottoon ja hoitoon, johon tietysti sisältyy myös yövalvomisia yms.? Koen, että minun on nyt tehtävä kaikkeni, että voin mahdollisimman hyvin - lepään niin paljon kuin tuntuu olevan tarpeen, tai pidän muuten huolta itsestäni. Jotta pikkuveli voisi hyvin myös nyt tuolla masussa. Se on nyt tärkeintä.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Ajatukset muualla
Eipä ole tullut kirjoiteltua, vaikka muutamat asiat odottelevat kyllä "pureskelua" kirjoittamisen muodossa. Nyt on vaan jotenkin ajatukset muualla. Suru on hyvin vähän läsnä, ja olotila kaikin puolin rauhallinen. Se sopii minulle oikein hyvin tällä erää.
Tapaan tällä viikolla pitkästä aikaa erään ystävän, jonka kanssa vaihdoimme paljon kuulumisia viime vuonna ekan raskauteni aikana. Hänen tyttönsä täyttää nyt jo yksi vuotta. En ole mitenkään erityisesti vältellyt häntä, kunhan nyt vaan ei olla tavattu - joten olen vain tyytyväinen ainakin nyt.
Muutenkin minulla on ystävieni ja mieheni kanssa kaikenlaisia mukavia suunnitelmia seuraaville parille viikolla. On ihanaa, että pääsen vähän vaihtamaan maisemia, kun täällä kotona on tullut vietettyä niin paljon aikaa :)
Tapaan tällä viikolla pitkästä aikaa erään ystävän, jonka kanssa vaihdoimme paljon kuulumisia viime vuonna ekan raskauteni aikana. Hänen tyttönsä täyttää nyt jo yksi vuotta. En ole mitenkään erityisesti vältellyt häntä, kunhan nyt vaan ei olla tavattu - joten olen vain tyytyväinen ainakin nyt.
Muutenkin minulla on ystävieni ja mieheni kanssa kaikenlaisia mukavia suunnitelmia seuraaville parille viikolla. On ihanaa, että pääsen vähän vaihtamaan maisemia, kun täällä kotona on tullut vietettyä niin paljon aikaa :)
maanantai 25. helmikuuta 2013
Pikkuveli ja synnytys-/sairaalapelot
Nyt kun mahassa kasvava pikkuveli on jo sen "ikäinen", että voisi jo selviytyä pikkukeskosena, alan todella tajuamaan ajankulumisen ja pelot alkavat nousta taas pintaan. Tuttavat kyselevät laskettua aikaa ja ventovieraat kommentoivat vatsaani.
Itsekin kyllä juttelen "mahalle", silittelen sitä ja tunnustelen liikkeitä - jo toista kuukautta ihan päivittäin. Samoin mieheni. Ne ovat päivän parhaita hetkiä.
Mutta silti minulla ei ole vielä yhtäkään maha-profiilikuvaa tästä raskaudesta. Emme ole kuukausiin puhuneet pojan nimestä, vaikka ei kai päätöstä vielä oikein ole tehty. Puhumme hänelle vain lempinimellä. En ole ostanut mitään uutta/omaa vaatetta tms. pikkuveljelle, vaikkakin joitakin olen kyllä jo saanut kavereilta. En ole lukenut odotus-kirjoja, tai seurannut mitään odotuspalstoja. Rauta-anemian ja uniongelmien aiheuttama väsymys tuntuu vaikeammalta kuin esikoista odottaessa. Tuntuu, että nautin raskaudesta vain puoliksi ja huonot puolet korostuvat. Eihän sellaista saa sanoa, pitää tietenkin olla tyytyväinen kun on raskaana. Mutta kun tämä on jo nyt niin kovin rankkaa joka toinen päivä. Miten jaksan vielä kolme kuukautta tätä? Ja entäs sen jälkeen? Ihmetyttää, että olen jo näin jaksanut kuitenkin. Päivä kerrallaan... mutta olo on jotenkin "tyhjä".
Olen kuitenkin myös kuvitellut mielessäni, kuinka kaikki menee hyvin, ja pikkuveli syntyy terveenä. Näin siitä untakin. Suunnittelemme kesää vauvan kanssa. Juttelen viikottain vauva-arjesta ystäväni kanssa, jolla on kolmikuinen tyttö. Nyt viikonloppuna yllätin itseni myös lukemasta vauvapalstoilta vastasyntyneen päivärytmistä yms. Ja myös etsiskelin ja mietin niitä etunimivaihtoehtoja. Alan siis tosissani "raivata tilaa" uudelle tulokkaalle. Haluanhan olla hyvä äiti hänelle.
Ja mietin synnytystä...
Jos esikoinen ei olisi ollut sairas, synnytyksestä olisi varmasti jäänyt pelkästään hyvä muisto. Mutta nyt koko ajatus synnytyksestä pelottaa. Kuinka voin saada itseni sellaiseen rauhalliseen, rentoon olotilaan, jossa keskityn vain siihen hetkeen ja uskon, että "kaikki sujuu hyvin"? Jo ajatuskin ahdistaa kamalasti. Ei itseni takia, vaan tämän pikkuveljen. Pelottaa niin kamalasti! Muitakin pelkoja on, mutta ne pystyn paremmin karkoittamaan mielestäni - "eihän niin voi käydä" -uskottelu toimii paremmin, kun sellaista ei ole itse kokenut.
Esikoisen sairauden takia menen synnyttämään yliopistolliseen sairaalaan. Esikoinen kuoli siellä. Vietin yhden yön synnytysosastolla silloin, onneksi mieheni kanssa omassa huoneessa.
Kävin jo nyt kuukausi sitten kurkkaamassa synnytyssaleihin, ja kätilö oli tosi mukava. Tuntuu kuitenkin paremmalta idealta mennä eri sairaalaan synnyttämään kuin viimeksi, kun kerran voin valita.
Mutta mieleen tulee myös se ainoa inhottava tyyppi sairaalassaoloajalta viime keväänä - eräs sairaanhoitaja, joka oli tosi rasittava. Ensinnäkin hän roikkui vähän väliä huoneessamme, mutta selitti kuitenkin kaikki asiat silloin kuin menin vessaan tai muualle käymään - siis vain miehelleni, vaikka ne koskivat usein enemmän minua tai joka tapauksessa meitä molempia. Ja sitten hän koko ajan kyseli esikoisen kuulumisia sairaanloisen uteliaana, vaikka hyvä että jaksoimme sanoa tervehdyksen hänelle. Kun sitten sanoin hänelle, että "tänään joudumme varmaan sanomaan vauvalle hyvästit", hän jatkoi "hurmaavaa" leveää hymyään, ja toivotti meille "Erittäin erittäin hyvää päivää"! Kuinka mautonta! Olen vieläkin ärtynyt tuosta tyypistä. Jos hän tulee vielä vastaan, sanon kyllä että menee katsomaan jotain draamasarjaa televisiosta, eikä koeta ottaa sitä meidän elämästä (siltä se tosiaan tuntui, että hän suorastaan nautti meidän tuskan seuraamisesta!).
Minulla on myös huonoja kokemuksia lääkärien assistenteista, jotka puhuvat varmaan kaikille asiakkaille samat lauseet kuuntelematta yhtään, mitä heille sanotaan. Heiltä en koskaan saa muuta tietoa, kuin että "ei ole mitään syytä huolehtia" - oli kysymys sitten mikä tahansa. "Rouva on vaan hyvä, ja lakkaa turhaan huolehtimasta - kyllä kaikki varmasti hyvin menee". Tekisi mieli huutaa heille, että haistakaa nyt *%*& ja varatkaa mulle aika sille lääkärille.
Joo, piti näemmä tuulettautua hieman! ;/
Lääkärit, jotka hoitivat esikoista ja seuraavat tätä uutta raskautta ovat kyllä olleet aivan mahtavia ja todella ammattitaitoisia ja inhimillisiä. Samoin esikoista hoitaneet teho-osaston hoitajat. Näin erään hoitajan kyynelehtivän sivumpaa kun hän näki minun tuskani esikoisen viimeisenä päivänä. Se kosketti minua, sillä hän kuitenkin hoitaa kymmeniä huonokuntoisia vauvoja joka päivä. Lähetin heille kiitoskortinkin, sen ainoan jonka sain aikaiseksi.
torstai 14. helmikuuta 2013
Hyvää ystävänpäivää "virtuaaliystäville"
Paljon haleja ystävät! :)
*** *** *** *** ***
Ajatukseni pyörii nyt enemmän uuden raskauden ympärillä, vaikka tuossa juuri äsken kyyneleet valuikin esikoista muistellessani erään kappaleen kuullessani.
Jotenkin tuntuu pelottavalta, kun raskaus sujuu samaan tapaan kuin esikoista odottaessa. Miksi se ei voisi olla aivan erilainen?
Sain taas anemia-diagnoosin ja joudun rauta-tiputukseen. Anemia tietysti selittää osittain voimattomuutta, väsymystä ja keskittymiskyvyn puutetta. Mutta tuosta rautatiputuksesta herää huoli ja muistoja viime vuodelta. En tiedä monia, joilla rauta olisi noin pahasti tippunut raskauden aikana, ja pelottaa, että sillä voisi olla jokin yhteys perinnölliseen sairauteen (vaikka aika vähän sellaisia viitteitä oli esikoisen tutkimustuloksissa). Oikeastaan tekisi mieli tehdä kaikki eri tavalla kuin esikoisen raskaudessa, ettei tuntuisi siltä, että sama voisi toistua. Vaikka eihän oikeasti teoillani pitäisi olla mitään merkitystä, koska geeneistähän tuo sairaus johtui... :(
Näitä "turhia" pelkoja siis taas - koetan ne jälleen parhaani mukaan karkoittaa pois ja keskittyä tähän päivään (ja kaikkiin niihin eroihin, joita suinkin voin löytää näiden raskauksien välillä...)
*** *** *** *** ***
Ajatukseni pyörii nyt enemmän uuden raskauden ympärillä, vaikka tuossa juuri äsken kyyneleet valuikin esikoista muistellessani erään kappaleen kuullessani.
Jotenkin tuntuu pelottavalta, kun raskaus sujuu samaan tapaan kuin esikoista odottaessa. Miksi se ei voisi olla aivan erilainen?
Sain taas anemia-diagnoosin ja joudun rauta-tiputukseen. Anemia tietysti selittää osittain voimattomuutta, väsymystä ja keskittymiskyvyn puutetta. Mutta tuosta rautatiputuksesta herää huoli ja muistoja viime vuodelta. En tiedä monia, joilla rauta olisi noin pahasti tippunut raskauden aikana, ja pelottaa, että sillä voisi olla jokin yhteys perinnölliseen sairauteen (vaikka aika vähän sellaisia viitteitä oli esikoisen tutkimustuloksissa). Oikeastaan tekisi mieli tehdä kaikki eri tavalla kuin esikoisen raskaudessa, ettei tuntuisi siltä, että sama voisi toistua. Vaikka eihän oikeasti teoillani pitäisi olla mitään merkitystä, koska geeneistähän tuo sairaus johtui... :(
Näitä "turhia" pelkoja siis taas - koetan ne jälleen parhaani mukaan karkoittaa pois ja keskittyä tähän päivään (ja kaikkiin niihin eroihin, joita suinkin voin löytää näiden raskauksien välillä...)
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Kipeitä muistoja: äidin ja isän sylissä, ja pois tästä maailmasta :’(
En ole saanut kirjoitettua esikoisestani juuri mitään, tuntuu että on niin paljon muistoja. Niin henkilökohtaisia. Suurin osa on raskausajalta, ja nehän olivat alunperin enimmäkseen onnellisia – kunnes niistä esikoisen menetyksen myötä tuli osittain surullisia. Monet vahvimmat muistot liittyvät kuitenkin esikoisen syntymään, ja sitä seuraaviin päiviin.
Tässä rakkaimpia ja kaikista surullisimpia muistojani. Jostain syystä nyt revin sydämeni auki, ja kerron niistä täällä.
Kun odotin esikoistani, miehelläni oli tapana maata vierelläni sohvalla iltaisin tunnustellen kädellään esikoisen liikkeitä ja jutellen hänelle mahaan. Hän « leikki » ja helli vauvaa mahassa, ja pieni reagoi selvästi isänsä ääneen. Muutama kuukausi ennen laskettua aikaa mieheni rupesi sanomaan, « että vauva saisi syntyä jo, kun hänkin haluaisi ottaa se syliin ». Minä melkein kauhistuneena vain toistelin vastaukseksi, että « älä tuollaista toivo, pienen on parempi siellä masussa vielä ». Mieheni siis odotti vauvan syntymää malttamattomana.
Pian lasketun ajan jälkeen synnytys käynnistettiin istukan huonon kunnon takia. Synnytys sujui loistavasti. Mieheni oli mukana synnytyksessä ja leikkasi ylpeänä napanuoran. Sain esikoisen rinnalleni, ja itkin onnesta. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Myöskin jotain, mitä haluan kokea uudestaan.
Mutta esikoinen ei ruvennutkaan itkemään. Hän vain inahti hieman. Painajainen alkoi ; hänet elvytettiin, hänet vietiin pois Yliopistolliseen sairaalaan tarkkailuun ja tutkimuksiin. Samana iltana, heti kun pystyin epiduraalilta kävelemään, menimme vielä esikoista katsomaan. Hän näytti voivan meidän silmiimme ihan hyvin, ei mitään hengitysapua edes. Lääkärit puhuivat joistain pienistä löydöksistä, joista mikään ei vaikuttanut erityisen vakavalta, vaikka jotakin selvästi olikin vialla. Olimme toiveikkaita, emmehän tienneet kuinka pahasti vialla.
Vuorokausi esikoisen syntymän jälkeen lääkärit alkoivat yhtäkkiä puhua erittäin vakavan sairauden mahdollisuudesta. Syvään vammaisuuteen ja lopulta kuolemaan johtavasta perinnöllisestä sairaudesta, johon ei tunneta parannuskeinoja. Esikoinen joutuikin taas hengityskoneeseen. He kokeilisivat muutamia hoitoja, ja tekisivät muutamia testejä, ja pitäisivät meidät ajantasalla. Emme oikein tajunneet lääkärien viestiä. He myös sanoivat, että voisimme pian pitää vauvaa sylissä jos haluamme. Totta kai halusimme. Siihen asti olimme vain silitelleen häntä, ja istuneet vieressä. Kun lopulta kaikki hoidot ja kokeet oli tehty oli jo aamuyö. Sanoin, että mieheni pitäköön vauvaa, kun hän ei vielä ole lainkaan häntä saanut pitää. Tunnin hän istui nojatuolissa vauvojen teho-osastolla silloin jo letkuja ja johtoja täynnä oleva vauvansa sylissään ja jutteli hänelle, tai vain silitteli häntä. Pienokainen, joka oli muuten jo kovin heikossa kunnossa reagoi isänsä ääneen, ja avasi silmänsä hetkeksi. Murtunut mieheni sai sanotuksi minulle « hänellä on äitinsä silmät ». Esikoinen pääsi edes hetkeksi isänsä syliin, isänsä joka oli häntä niin halunnut pitää sylissään. Esikoinen näki isänsä, kuuli isänsä, tunsi isänsä. <3 Itsekin pidin pienen hetken esikoista, koettaen tehdä hänen olonsa turvalliseksi. Mutta tuskin olen koskaan pelännyt niin paljon.
Seuraavana päivänä lääkäri sanoi hirveät sanat ; että olisi paras lopettaa esikoisen hoidot, koska ne eivät näytä tehoavan. Näin sen kyllä itsekin, pieni raukkaparka heikkeni silmin nähden, ja ei enää reagoinut kosketukseenkaan juuri. Hänellä näytti olevan kipuja vahvoista lääkkeistä huolimatta. Aloin toivoa, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Vain muutama tunti myöhemmin sain hänet käsivarsilleni ilman letkuja ja johtoja. Hän lakkasi heti hengittämästä, oli silmänräpäyksessä poissa ilman värähdystäkään. Kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä. En osaa sanoin kuvata kuinka kamalaa se oli, ja silti myös helpotus kun hänen tuska tässä maailmassa loppui. Olisin halunnut jäädä siihen istumaan loputtomiin. Otimme sitten hoitajan kanssa esikoisen jalanjäljet ja hiustupsun. Mieheni pesi häntä hellästi, ja puimme hänet pieneen suloiseen potkupukuun jonka saimme sairaalasta. Otimme hänestä kuvia niin, aivan kuin nukkuvana. Hän oli niin komea miehenalku ilman kaikkia niitä letkuja ja johtoja.
Seuraavana päivänä kävimme vielä hyvästelemässä hänet kappelissa. Se oli hirveä hetki. Kun näin lapseni arkussa puhkesin lohduttomaan itkuun. En vain siksi, että siinä oli kuollut vauvani. Vaan myös siksi, että vauvan ruumis oli jo muuttunut. Ei siinä enää ollut meidän vauva, vain hänen maalliset jäänteensä. En halunnut enää koskea häntä. Meidän esikoinen oli poissa, lopullisesti.
tiistai 5. helmikuuta 2013
9 kuukautta odotusta, 9 kuukautta hyvästejä
Olen onneksi taas palannut parempiin fiiliksiin. Vaikkei opinnot ynnä muut tekemiset etene kovinkaan tehokkaasti, tekee kuitenkin hyvää jo se, että on selkeitä tavoitteita ja ohjelmaa. Ja että olen voinut nähdä kavereita.
Mietin tänään, että esikoinen olisi nyt hieman reilut 9 kuukautta vanha. Olen hyvästellyt häntä suunnilleen saman verran kuin häntä toivotin raskauden aikana tervetulleeksi. Mutta takaisin olotilaan « ennen häntä » en koskaan palaa. Raskauden yrittämisellä ja odotus-ajalla oli niin selkeä tarkoitus. Jo ennen raskautta valmistelimme mieheni kanssa elämää isompana perheenä – isompi asunto ja asuinpaikka muun muassa on valittu lapsitoive mielessä, keskusteltu parisuhteesta ja lapsen (lasten) kasvattamisesta, tulevaisuudesta lapsiperheenä. Se oli meidän toive, ei silti mikään itsestäänselvyys - koska monet tuttavani ovat kärsineet lapsettomuudesta. Olinkin kovin kiitollinen hyvin alkaneesta ja sujuneesta raskaudesta. Odotuksen aikana kehittyi äidin rakkaus, suuri tila elämääni uudelle ihmiselle. Lapselleni, jonka ajattelin olevani osa koko loppuelämääni. Jo onhan hän toki, tavallaan, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan – ei sillä tavalla kuin halusin.
Mikä on ollut näiden vaikeiden kuukausien merkitys esikoisen kuoleman jälkeen? Yhtäkkiä kaikki oli niinkuin raskautta ja lasta ei olisi koskaan ollutkaan, ja elämää piti jatkaa niinkuin ennen. Tuntui kuin olisi herännyt unesta. Ehkä joskus myöhemmin osaan löytää tästä ajasta enemmän hyvää? Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin paljon siltä, että koetan lähes epätoivoisesti koota näistä oman itseni sirpaleista sitä vahvempaa ja parempaa ihmistä, joka minusta toivottavasti vielä tulee.
Odotan suurella toivolla pikkuveljen syntymää, ja isoksi kasvamista. Reilusti yli puolenvälin on jo tämäkin raskaus nyt. Pelko vaan on läsnä yhä useammin. Joudun jatkuvasti karkottamaan ahdistavia ajatuksia ja mielikuvia, joissa – kaikki menee niinkuin ei_pitäisi_mennä. Koetan takoa itselleni, että turha on ainakaan lisätä « aiheellisia » pelkoja « aiheettomilla » peloilla. Se taas on saanut jälleen kerran pohtimaan, että tekeekö tämä blogi-maailma minulle vain hyvää. Täällähän luen muista, joille on käynyt tosi huonosti. Kaikilla on hieman erilaisista syistä. Minä sitten mietin huonoina hetkinä, että voihan meille käydä noinkin – että ihan perustervekin lapsi kuolee. Mietin, että jos pysyttelisin pois blogeista ja kaikilta mahdollisilta nettipalstoilta, niin voisinko paremmin unohtaa pelot ? Ajatella taas naiivisti, että « Eihän meille voi niin käydä. Kaikki menee varmasti hyvin ». Niin nimittäin haluan ajatella aivan täysillä, en mitään muuta. Kunpa voisin vain skipata seuraavat neljä kuukautta… ja herätä sitten lapsiperheen elämään, mistä en vielä juuri mitään tiedä. Onhan elämä nytkin ihanaa, hetkittäin, mutta onnesta on vaikea nauttia täysillä. Kunpa tuon pelon saisi pois takaraivosta, ja uskaltaisi ihan oikeasti uskoa tulevaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)