"Onko teille pian toista lasta tulossa?" kysyvät tutut ja tuntemattomat jo. En ole ollut lainkaan valmistautunut tähän kysymykseen vielä. Kukaan läheisistäkään ei puhu siis edes kolmannesta lapsesta, vaan toisesta. Nytkö esikoisen voi heidät mielestään unohtaa, olla niinkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan?
Minun tekisi mieli karjaista, että älyävätkö että olen juuri vasta toipunut kahdesta peräkkäisestä raskaudesta ja synnytyksestä - ja että se olisi KOLMAS lapsi josta me kyllä sitten kerrottaisiin jos ja kun uskalletaan vielä ylipäätään yrittää.
Siltä se minusta tuntuu - juurihan hän syntyi, vastahan olin raskaana!
Ja eihän siitä ole kauan kuin lopetin työt...muka. Elän siis jossain rinnakkaistodellisuudessa, omassa pienessä kuplassa ja monet tapahtumat ennen esikoista tuntuvat olleenkin vain vähän aikaa sitten. Ihan kuin vuosi-puolitoista olisi vain kadonnut tästä välistä?!
Jotenkin on vaikea myös käsittää, että pikkuveli onkin nyt jo niin iso, että kysymys muista sisaruksista ei ole aivan kohtuuton. En siis todellakaan koe olevani henkisesti vielä valmis uuteen raskauteen., vaikka haaveilen kyllä kolmannestakin lapsesta. Mutta minun on ensin päästävä paremmin jaloilleni taas. Toisaalta mietin, että mitä jos raskautuminen sitten ei olisikaan niin helppoa kuin kahdella ensimmäisellä kerralla... ei voi liian kauan odottaa...
Mutta olenko varma, että uskallan ottaa sen riskin...? Mitä jos toivottu TOINEN ELäVä lapsi ei olisikaan terve, eikä ehkä eläväkään kovin kauaa? Selviäisinkö siitä vielä selväjärkisenä? Onko itsekästä toivoa enempää onnea kuin elämä ihanan pikkuveljen muodossa on antanut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti