Esikoinen ajatuksissa

Olen puhunut esikoisesta, raskaudesta, elämästä ja hänen menetyksestä monien kanssa viime viikkoina. Päällimmäisin tunteeni on kai kaipaus, ja toisaalta ylpeys komeasta pojasta. Ja suru omasta menetyksestäni - menetin hänet sekä kaikki häneen ja tulevaisuuteen kohdistuneet toiveet. Olimme raivanneet elämäämme ison tilan häntä varten, loppuelämäksemme. Mutta hän olikin kanssamme vain raskausajan ja muutaman päivän ja sitten meille jäi vain tyhjyys ja epäusko. Suru, mutta myös muistot lyhyestä uskomattomasta onnesta.

Kun näen samoihin aikoihin syntyneitä ystävieni lapsia, mietin välillä, että esikoinenkin olisi nyt tuon ikäinen. En kuitenkaan osaa ajatella, että kunpa hän olisi tässä ja nyt. Ei hän voisi, hän oli niin kovin sairas. Hänen sairautta ei osata parantaa. Synnyttyään hänen kuntonsa heikkeni aivan silmissä, enkä voinut tehdä muuta kuin koettaa näyttää rakkautta ja antaa turvaa läsnäolollani. Hänellä oli paha olla, enkä halunnut hänen kärsivän enää yhtään enempää. En voi ikinä unohtaa hänen viimeisiä hetkiään sylissäni. Hän vain nukkui pois heti kun hengityskone irroitettiin, ilmeenkään värähtämättä, ei jaksanut enää. Kuinka vaikeaa olikaan sanoa hänelle hyvästit, tuntui että olisin voinut jäädä siihen istumaan loputtomiin. Olin kuitenkin myös helpottunut hänen puolestaan, kun tiesin, että hänen taistelu ja kivut ovat ohi. Kuinka lapseensa voikin rakastua tuolla tavalla, en edes tiennyt sellaisten tunteiden olemassaolosta. Mutta esikoinen on poissa, ja osa sydäntäni särkynyt sirpaleiksi. Jatkan niiden keräilyä, vaikka se ei muuta mennyttä - ehkä saan niistä koottua sen mosaiikin. Onnensirpaleista ei tule enää se sama onni, mutta ehkä kuitenkin joku päivä jotakin muuta kaunista?