Ahdistus - ja suorat sanat tunkeileville sukulaisille...?

Voi ei, kauhea ahdistus iski kun tajusin, että vain muutaman päivän päästä lähdemme mieheni sukulaisten luokse joulun viettoon. Sinänsä se on kivaa, mutta siinä kun juurikin on yksi mutta.
Minun on kohdattava lähisukulainen, "täti", jonka tapa analysoida asioitani (puhelimessa) on viime aikoina tuntunut pahalta. En esikoisen raskaudenkaan aikana oikein pitänyt hänen kommenteistaan esim. painonnousuuni liittyen. Nyt heti kun hän kuuli uudesta raskaudesta, ja kuulumisistani mieheltäni niin alkoivat nämä minusta suunnattoman pahalta tuntuvat analyysit:
"ai sinua ei väsytä niin paljon kuin viime raskaudessa, se on varmaan hyvä merkki - että tämä lapsi on nyt terve kun ei ime kaikkea energiaa äidistä", 
"ai, vatsa on tullut heti esiin, noniin se varmaan tarkoittaa, että lapsesta kasvaa isompi", 
"ai, olet ehkä tuntenut jo liikkeitäkin - no minähän sanoin, että minun mielestä se sinun esikoinen liikkui epänormaalin vähän" jne jne.
Tuntuu aivan kamalalta nämä analyysit minun raskauksistani. Hänelle ei tule mieleen kysyä tai kuunnella minun ajatuksiani asioista, mielestäni hänen analyyseissä kun ei ole mitään järkeä. Mutta ilmeisesti kaikki mikä poikkeaa hänen omista kokemuksistaan jotenkin, ovat hänestä epänormaaleja tai vähintäänkin epäilyttäviä.  Luulen, että hän puhelee tuollaisia, koska se on hänen tapansa purkaa omia pelkojaan - hänkin otti esikoisen kuoleman rankasti. Olenkin koettanut ymmärtää. Mutta itsestäni tuntuu, ettei hän koetakaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu tuollaiset kommentit? Minusta nuo tuntuvat nimittäin siltä, että ihan kuin minun olisi pitänyt arvata, että jokin oli vialla - vaikka esikoisen raskaus sujui ainakin lääkärien mukaan täysin normaalisti. Ikäänkuin, että olisin epäonnistunut "tehtävässäni" synnyttää terve lapsi. Tekisi mieli huutaa tälle tädille päin naamaa, että olisi hiljaa, jos ei kerran kuitenkaan voi lääkäreitä paremmin kertoa, onko pikkuvelikään terve. En halua analysoida raskauttani, en halua miettiä koko sairauden toistumisen mahdollisuutta! En halua, en voi elää tässä hetkessä jos mietin yhtään koko asiaa! Haluan unohtaa sen! Ja mitä esikoiseen tulee, niin muistelen mielummin raskautta niinkuin sen itse olen kokenut, enkä listana mahdollisia ennakkovaroituksia (joita en edes sellaisena ajatellut, eikä todella ollut syytäkään).
"Tädin" puolustukseksi on todettava, että hänen suorapuheisuudestaan oli suurta apua esikoisen kuoleman jälkeen, kun hän uskalsi puhua minulle suoraan kaikkien muiden ollessa vähän liiankin varovaisia. Teki hyvää keskustella kiivaasti ihan muistakin asioista hänen kanssaan. Kaikessa on puolensa, eikä hän varmasti nytkään pahaa tarkoita.
Koetan nyt jotenkin valmistautua siihen, että uusi raskauteni väkisinkin nousee suvun puheenaiheeksi, jotta jotenkin sietäisin muutkin ahdistavat tilanteet. Olen päättänyt sanoa suoraan, jos en halua jostain aiheesta puhua tai edes kuulla - ainakaan illallispöydässä. Luulisi heidän ymmärtävän... Mutta tiedän, että omia suoria sanojani seuraa minun kyyneleet, ja kiusaantunut tunnelma :( No, kaipa tuostakin taas selviää. Esikoisen sairaudesta (ja sen toistumisen mahdollisuudesta) puhuminen vaan vetää mieleni väkisinkin matalaksi tuntikausiksi :( - eikä siitä oikeasti ole itselleni mitään hyötyä ainakaan tällä hetkellä. Onneksi näen kohta ystäväni, niin tämä päivä on varmaan pelastettu enemmältä ahdistukselta kun saan ajatuksen muualle.
Oi, ihanat & kamalat mutta silti kovin rakkaat sukulaiset...